Steffen Kverneland: Munch (2016)

”My pictures are my diaries. I do not paint what I see. But what I saw.” (Teokseni ovat päiväkirjojani. En maalaa sitä, mitä näen vaan mitä näin.)

Steffen Kvernelandin sarjakuva-albumi Munch kuvittaa norjalaisen taidemaalari Edvard Munchin elämää satunnaisina otoksina, ilman selkeää kronologista jatkuvuutta. Teos on englanninkielinen, ja käännetty norjasta. Kverneland nostaa Edvard ”Huuto” Munchin elämästä esiin erityisesti suhteet perheeseen, taiteilijaystäviin ja naisiin. Hän on käyttänyt lähteenä Munchin ja hänen aikalaistensa kirjoituksia kuten kirjeitä ja elämäkertoja.

Sarjakuva soveltuu mainiosti esittämismuodoksi kerrottaessa kuvataiteilijan elämästä. Kvernelandin piirrosjälki on vaikuttavaa. Hän on kopioinut Edvard Munchin teoksia kuvaruutuihin tarkasti, luopumatta kuitenkaan tyylistään. Ei siis ole ihme, että Kvernelandin projekti kesti seitsemän vuotta. Elämäkerta voi viedä isonkin siivun elämästä.

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät - kirjoituksia elämäkerroista (2017)

”Elämäkerta ei ole lajina viaton, vaan syvästi kytköksissä omaan aikaansa ja sitä kautta sen poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin arvostuksiin.”

Maarit Leskelä-Kärki esittelee kulttuurihistoriallisessa teoksessaan elämäkertakirjoittamisen käsitteitä, perinnettä, historiaa ja tyylejä, joilla yksittäisen ihmisen henkilöhistoriaa on kuvattu. Toisten elämät näyttää myös historiallisen tutkimuksen ongelmakohtia. Lähdeaineiston valikoituminen, tutkijan näkemys, lähtökohdat ja rajaus sekä ajallinen konteksti asettavat haasteita totuudelle tai pyrkimykselle totuuteen.

Teos nostaa useita teemoja tarkasteluun. Antaako elämäkerta kohdehenkilölle mahdollisuuden elää jälleen? Onko elämäkerta jollain tasolla myös tutkijan tai kirjoittajan omaelämäkerta? Miten kohdehenkilöt valikoituvat ja millainen suhde tutkijalla tulee olla kohteeseen? Etsimmekö esikuvia? Eli mistä puhumme, kun puhumme elämäkertakirjallisuudesta?

J.P. Roos: Suomalainen elämä (1987)

Sosiologi J.P. Roos teki tutkimuksen tavallisten suomalaisten elämäkerroista 1980-luvun loppupuolella. Lähdeaineistona olivat pääasiassa Yleisradion järjestämän ns. Vantaa-projektin tuloksena saadut elämäkerrat. Elämäkertakilpailu järjestettiin vuonna 1978. Kirjoituksen kilpailuun lähetti noin 130 henkilöä.

Roos luokitteli tarinat neljään päätyyppiin: kärsimystarinat, elämän pakkoraon tarinat, onnelliset ja harmoniset tarinat ja onnellisuusmuurin taakse piilotetut tarinat. Tutkimus kertoo suuresta muutoksesta suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun alkuvuosista 1970-luvun loppuun. Ensimmäisen sukupolven eli ennen vuotta 1920 syntyneiden tarinoissa esiintyy esimerkiksi huutolaisuutta ja absoluuttista köyhyyttä. Useimmissa elämäkerroissa aineellinen hyvinvointi kasvaa vähitellen lähestyttäessä 1970-lukua, henkinen hyvinvointi ei niinkään tai se jätetään mainitsematta. Roos on nimennyt osan elämäkerroista jopa perhehelvetti-tarinoiksi.

Suomalainen elämä näyttää sen, että myös tavallisten ihmisten elämä voi olla dramaattista, kiehtovaa ja vaiherikasta. Ihmisen ei tarvitse olla erityisyksilö, ollakseen elämäkerran arvoinen.

Heidi Lunden: ”Death not ends it”: kuoleman läsnäolo Jim Morrison -muistelmissa (2006)

Heidi Lundenin kulttuurihistoriallinen pro gradu -opinnäytetyö tutkii rock-legenda Jim Morrisonin elämää ja erityisesti hänen kuolemaansa The Doors -yhtyeen muiden jäsenten, tyttöystävien, tuttujen ja toimittajien muistelmissa. Jim Morrisonista on kirjoitettu runsaasti. Myyttinen liskokuningas elää yhä tai hänet herätetään henkiin yhä uudelleen muistojen ja muistelemisen kautta.

Jim Morrisonista kertovissa muistelmissa kuolemalla on tärkeä osa. Jim Morrison kuuluu niin kutsuttuun 27-kerhoon. Kerhon muita jäseniä ovat mm. Jimi Hendrix, Janis Joplin, Brian Jones ja Kurt Cobain. Kerhon jäseneksi on päätynyt 27-vuotiaina kuolleita muusikoita. Rock-mytologia sai 1960-luvun lopulla ja 1970-alussa useamman nuoren, kauniin ja kuolleen sankarin palvottavaksi 27-kerholaisista. Kirkkain ja suurelle yleisölle soveltuvin näistä tähdistä oli Jim Morrison.

Lundenin pro gradu -työssä pohditaan kuoleman romantisointia ja vahvaa läsnäoloa henkilön elämässä. Morrisonin elämää on kerrottu hänen kuolemansa läpi, ja näin mytologisoitu rock-sankari Jim Morrison. Mitä jos -kysymys jää leijumaan. Mitä jos Jim Morrison ei olisi kuollut nuorena rock-jumalana, muistaisiko häntä kukaan?

Lion (2017)

1980-luvun Intiassa viisivuotias Saroo-poika eksyy veljestään ja kulkeutuu junalla Kalkuttaan, 1500 kilometrin päähän kotikylästään. Katulapseksi ajautuva poika päätyy lopulta lastenkotiin, josta hänet adoptoidaan Tasmaniaan, Australiaan. Menneisyys ei jätä Saroota rauhaan. Aikuistuttuaan hän alkaa jäljittämään Intiaan jäänyttä perhettään. Google Earth -sivuston ja omien muistikuviensa avulla hän onnistuu lopulta paikantamaan lapsuutensa kotikylän, ja matkustaa sinne etsimään sukuaan.

Elokuva perustuu Saroo Brierleyn omaelämäkerralliseen kirjaan.

Carol Shields: Kivipäiväkirjat (2010, englanninkielinen alkuteos 1993)

”Mutta menee hän minne tahansa, tarina marssii hänen edellään. Ilmoittaa hänen tulostaan. Julistautuu oikeaksi ja mitätöi hänen todellisen elämänsä. Voi kun hän olisi niin mielellään onnellinen, mutta mitä muuta hän voi kuin astella tilkkupussia muistuttavan historiansa tahdissa?”

Kivipäiväkirjat on Daisy Goodwill (Hoad) Flettin fiktiivinen elämäkerta. Pulitzer-palkinnon saanut romaani kuljettaa lukijaa kronologisesti erään tavallisen naisen elämän läpi. Elämä täyttyy avioliitoista, ystävyyksistä, lapsista, sukulaisista ja työnteosta, ja yhdestä hetkestä Niagaran putouksilla.

Carol Shields tuo esiin kauniissa, jopa ilkikurisessa teoksessaan elämäkertakirjoittamisen ongelmia. Mitä tapahtumia valikoituu meidän elämämme tarinaan? Ja miksi?

”On epäreilua, että yksi dramaattinen tapahtuma voi leikata pois naisen elämän muut hienon hienot ohdakkeet.”

Historiallinen elämä: Biografia ja historiantutkimus (toim., 2014)

”Tunteet ja niiden tulkinta ovat implisiittisesti läsnä kaikissa hyvissä elämäkerroissa. Ilman niitä olisi vaikea kirjoittaa kiinnostavaa elämäkertaa tai tehdä kohdehenkilön valintoja ja motiiveja ymmärrettäviksi. … Tunteiden historiaan tutustuminen voi auttaa elämäkertakirjoittajaa ymmärtämään paremmin, tai ainakin käsittelemään analyyttisemmin, kohteensa tunteita ja hänen ajalleen ominaista tunneilmapiiriä. Se valottaa esimerkiksi sitä, mikä kerrottavan tunteissa on yksilöllistä, mikä kulttuurisidonnaista ja mikä universaalia.” 

Historiallinen elämä tarkastelee elämäkertojen ja historiantutkimuksen suhdetta tapaustutkimusten kautta. Teos esittelee elämäkertatutkimuksen muunnelmia. Millaisista näkökulmista elämäkertaa voi kirjoittaa ja tutkia?

Margarethe von Trotta: Rosa Luxemburg (1986) 

Teloituskomppania ampuu vankilan pihalla olevia miesvankeja. Vartijat tulevat hakemaan naisten yhteissellissä olevan Rosa Luxemburgin teloitettavaksi. Hänen silmänsä peitetään. Hänet viedään vankilan sisällä olevaan tilaan ja sijoitetaan selkä seinää vasten. Mutta Rosaa ei teloiteta.

Rosa Luxemburg on Margarethe von Trottan ohjaama ja käsikirjoittama elämäkertaelokuva puolalais-saksalaisesta vallankumouksellisesta, jota kutsuttiin myös Punaiseksi Rosaksi. Elokuvassa kuvataan Rosa Luxemburgin elämää hänen aktivisminsa, työnsä, vankeuden ja ystävyys-ja rakkaussuhteiden kautta. Rosa Luxemburg näyttää kiihkeän ja herkän naisen, joka vastusti sotaa ja kaipasi uudenlaista yhteiskuntaa.

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski (saksankielinen alkuteos 2003, suomenkielinen laitos 2013) 

Minä eli ylimielinen ja julkea taidekriitikko Sebastian Zöllner suunnittelee kirjoittavansa elämäkerran taidemaalari Manuel Kaminskista. Zöllner laskee sen varaan, että Kaminski heittää lusikan pian nurkkaan, ja tekee hänestä kuuluisan. Taidekriitikko haastattelee Kaminskin lähipiiriä. Yhdessä haastattelussa käy ilmi, että Kaminskin nuoruudenrakastettu Therese on yhä elossa, toisin kuin taidemaalari on luullut. Zöllner ja Kaminski päätyvät yhteiselle matkalle naisen luo.

Kirjassa se-pronominia käytetään viitattaessa ihmisiin, mikä häiritsi aluksi lukemista. Pronominin käyttö kuvastaa kuitenkin tarkasti Zöllnerin hahmoa. Se-ihmiset ovat jotain alaluokkaa, joihin ei tarvitse kiinnittää mitään erityisempää huomiota tai heistä ei ole hyötyä Zöllnerin egotripillä. Minä ja Kaminski on satiirinen ja viihdyttävä teos.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2014) 

”Hetki on koittanut, hän ajatteli. Kello löi jossain myötätuntoisesti. Hän ajatteli Teddyä ja neiti Woolfia, Rolandia ja pikku Angelaa, Nancya ja Sylvieta. Hän ajatteli tohtori Kelletiä ja Pindarosta. Tule sellaiseksi kuin olet, opittuasi sen mitä se on. Nyt hän tiesi mitä se oli. Hän oli Ursula Beresford Todd, ja hän oli todistaja.”

Ursula Todd syntyy 11. helmikuuta vuonna 1910, yhä uudestaan. Yhdessä elämässä hän kuolee synnytyksessä, toisessa hän elää 1960-luvulle saakka.

Mitä jos myöhästyt 10 minuuttia päivällisiltä? Mitä jos kierrätkin kotiin niityn, etkä tien kautta? Mitä jos jätät siirtymättä pommisuojaan? Voiko elämän suunta muuttua dramaattisesti pienistä päätöksistä? Kate Atkinsonin Elämä elämältä on hieno, erilainen romaani. Teoksen voisi sijoittaa elämäkerrallisuuden liepeille, sillä Elämä elämältä leikittelee elämäkerrallisuudella. Vai onko jälkiviisaus kuitenkin painava syy elämäkertakirjallisuuteen? Jos muistaisit menneisyyden virheet, tekisitkö toisin, olisitko valmis oppimaan historiasta?

Kokeile myös:

Paul Auster: Näkymätön
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Edgar Lee Masters: Spoon River antologia
Mo Yan: Seitsemän elämääni

Linkit:

SKS:n Biografiakeskus
Biografiasampo
STT:n tiedote Biografiasammosta

Marjo Hietikko, Tampereen kaupunginkirjasto, 10/2018