Antiikin kiinalaiset keksivät, että vapaasti ilmavirrassa värähtelevä lehdykkä on käypä toimintaperiaate soittimelle: synnytettiin Sheng, puhallettava suu-urku. Vuosisatoja myöhemmin teollistuva Eurooppa käänsi katseensa eksoottiseen Kiinaan, ja sekä saksankieliseen Keski-Eurooppaan että Englantiin syntyi yhtä aikaa Shengin toimintaperiaatetta hyödyntäviä soittimia. Thüringenissä Christian Buschmann rakenteli pieneksi hitiksi hetkeksi nousseen Aura-nimisen pillirivistön, jota Wieniläiset herrat ja rouvat käyttivät soivana koruna.

Kohta värähtelevät kielet keksittiin kiinnittää kampamaiseen runkoon rivistöksi niin, että sekä puhallettaessa että imettäessä saatiin aikaan sointu. Oli syntynyt ns. Richterin viritys ja sen myötä soitin, joka soveltui teollisesti valmistettavaksi, joka oli halpa, ja jolla saattoi soittaa käytännöllisesti katsoen ilman juuri minkäänlaista harjoittelua yksinkertaista eurooppalaista duuri-mollitonaalista musiikkia. Alkoi huuliharpun maailmanvalloitus, jonka lipunkantaaina toimi Saksaan Trossingeniin perustettu firma Hohner. Ei ehkä olekaan ihme, että myös Shengin kotimaassa Kiinassa huuliharppu on saavuttanut suuren menestyksen, ja että Kiinassa tuotetaan nykyisin erittäin laadukkaita eurooppalaismallisia ”suu-urkuja”.

Suosituin huuliharppumalli lienee ollut yksinkertainen diatoninen malli, Hohnerin Marine Band (ylhäällä kuvassa alempi huuliharppu), jonka Yhdysvaltojen afroamerikkalaiset adoptoivat bluesin soittoon; Suomessa pelimannit ovat suosineet ääneltään väräjävää Echo-Harpia, ja salonki- ja viihdemusiikkia soittaville harmonikka-orkestereille taas on omat basso-, sointu- ja kromaattiset mallinsa. Näiden klassikkomallien lisäksi on tehty mitä ihmeellisimpiä kokeiluja, kuten yhdistetty useiden sävellajien huuliharput yhdeksi ”käteväksi” rullanmalliseksi paketiksi, tai rakennettu huuliharppu banaanin muotoisiin kuoriin. Nimenomaan Hohner oli valtavan kekseliäs kaikenlaisten kuriositeettien kehittelyssä ja varsinkin huuliharppujen nimeämisessä ajankohtaisten ja mielikuvitusta kiihottavien aiheiden mukaisesti: suvereenit kauppamiehet, perustajaisä Matthias Hohnerin viisi poikaa, jopa myivät Ensimmäisen Maailmansodan aikana huuliharppujaan häikäilemättömästi molemmin puolin rintamalinjaa.

Afrikasta orjina Yhdysvaltoihin laivattu väestönosa oli taitava soveltamaan isäntiensä soittimia oman perinnemusiikkinsa esittämiseen, ja myös huuliharppuun löytyi keino jolla saatiin esille bluesin ”siniset sävelet”: harppua puhallettiin tai paremminkin imettiin ”kakkosasemasta”, hieman eri paikasta kuin mikä oli ollut valmistajan tarkoitus, ja näin aikaansaatiin uikuttava blues-saundi. Bluesin sähköistyessä Toisen Maailmansodan jälkeisessä Chicagossa sähköistyi huuliharppukin, ja sähköisen bluesin pioneerin Muddy Watersin luottoharpisti Little Walter kehitti särösaundisesta blues-huuliharpusta varsinaisen ”Alabaman saksofonin”. Kotimaassamme tunnetuimmat blues-harpistit ovat Pepe Ahlqvist ja Helge Tallqvist. 

Bob Dylan osoitti että huuliharppua voi soittaa myös huonosti ja silti menestyksellä. Dylanin viitoittamalla tiellä jatkoivat niin Neil Young kuin Bruce Sprinsteen tehden huolimattomasta huuliharpunsoitosta standardin amerikkalaiseen pop-musiikkiin; toisella puolella jatkumoa löytyi kuitenkin myös Stevie Wonder, virtuoosimainen kromaattisen huuliharpun mestari. Eurooppalaisessa kansanmusiikissa huuliharppu eli 'turpahöylä' oli tietysti ollut merkittävä soitin alusta lähtien. Suomessa pelimannit ovat suosineet erityisesti sellaista huuliharppua, josta lähtevä ääni muistuttaa pientä kaksirivistä harmonikkaa. Alan mestareita ovat moninkertainen huuliharpunsoiton suomenmestari Heikki Vihinen sekä nuoremman polven Jimmy Träskelin. 

Monet muistavat vieläkin Belgialaisen Toots Thielemansin, jonka huuliharppu soi lukemattomien elokuvien ääniraidoilla; italolänkkäri Huuliharppukostajan teeman soitti kuitenkin italialainen Franco de Gemini. Todellinen aikansa suursuosikki oli Yhdysvaltalainen viihdemuusikko Larry Adler. Adlerin soitto on ollut esikuva salonkitaidemusiikkia ja –jazzia soittaville huuliharppukvarteteille, joista Suomen Sväng kuuluu alallaan maailman eturiviin. Vielä ansaitsevat mainituksi tulla Hugo Diaz, argentiinalainen tangotaituri, yhdysvaltalainen Howard Levy, ihmemies jonka huulilla yksi ainoa tavallinen diatoninen huuliharppu taipuu kaikkiin kahteentoista sävellajiin, sekä kotimaassamme Heikki Jäntti, jonka kromaattinen harppu soi kymmenillä iskelmälevyillä.   

Lähteet:
Haik Wenzel & Martin Häffner: Hohner – The Living legend (2006)
Jantso Jokelin: Huuliharppukirja (2013)

Marko Aho, Sastamalan kaupungunkirjasto 9/2018