Leijailevan höyryn seasta voi nähdä bändin jäsenien kävelevän yksitellen asemiinsa. Viimeisenä lavalle astelee Pate Mustajärvi, tarttuen mikrofonitelineeseen tavalla, joka on tullut tutuksi kaikille keikoilla käyneille faneille 40 vuoden aikana. Maamme laulu häipyy vähitellen horisonttiin, ensimmäinen kitara/basso/rumpuvyörytys kajahtaa ilmoille, katsojien reaktiot muistuttavat räjähtävää kliimaksia. Hyvät naiset ja herrat, Popeda.

Yleisön ikäjakauma on kaikkea muuta kuin homogeeninen. Pikaisella päätelmällä katsojia löytyy kolmesta eri polvesta. Jossain kauempana, tai VIP -aitiossa, myhäilevät ne fanit, jotka ovat käyneet Popedan keikoilla vuodesta 1978 lähtien. Eturivien läheltä voi havaita meitä, jotka ovat löytäneet yhtyeen 1980-luvulla, läpilyömisen aikoihin. Sitten on nuoriso, tuo ryhmä, joka asettuu ikähaarukassa kohtaan 12 - 24 vuotta. Tällainen kokonaisuus on mitä todennäköisimmin aistittavissa myös 4.8. Tampereen Ratinan stadionilla, kun Popedan 40-vuotisjuhlamenot huipentuvat uran suurimpaan keikkaan omalla kotikentällä.

Huimia öitä, niukasti öljyä

Se yhteinen piirre yleisössä on, että kaikki tajuavat, mistä Popedassa on kyse. Kyse on hauskanpidosta, mukaansa väkisin tempaavasta rock n' rollista. Paperilla maailman yksinkertaisin asia, mutta toteutuspuoli ei olekaan niin helppoa kuin voisi luulla. Varsinkin, jos meinaa päätyä pisteeseen, jossa yhtye on sukupolvirajat ylittävä neljän vuosikymmenen mittainen urakka, jolle ei näy päätepistettä. Kuinka Popeda sitten on onnistunut tässä? Mistä ja miten he ovat löytäneet sen viisasten kiven, jonka luota on päädytty ikiliikkujan kaltaiseksi rokkikoneeksi, jota tuulet ja trendit eivät heilauttele? Ja kuinka yhtye on edelleen ainakin lavalla aina vaan yhtä rock, vaikka se on aikoja sitten karheista teemoistaan huolimatta muuttunut tutun turvalliseksi instituutioksi, jota ei enää katsota kovin paheksuvasti edes julkisen sanan, tai moraalinvartioiden leireistä?

Kädet irti sulakkeista

On luonnollista että aina ei ole ollut näin. Varsinkin kun kyseessä on keskiarvoisesti varsin rouheaa, humaltunutta boogieta soittava yhtye, jonka sanoitukset eivät saa intellektuelleja yksilöitä varsinaisesti hihkumaan riemusta. Popedan rempseät näkemykset elämän iloista ja varjoisemmista puolista kumpuavat selkeästi duunarimentaliteettia henkivästä ajatusmaailmasta. Siis sieltä, missä rapataan eikä haittaa, vaikka hieman roiskuu. Ja viesti sanotaan suoraan. Ehkä ajoittain kielikuvia käyttäen, mutta silloinkaan sanoma ei jää epäselväksi. Kun poika pussailee tytön nännejä, asia ilmaistaan juuri noin. Toisaalta, Popeda on varmaan ainoa yhtye, joka muuttaa pellolla kyntävän traktorin silkaksi seksiksi. Kauhun sekainen nautinto on käsin kosketeltavaa, kun nainen on nymfomaani, joka puristaa niin, että halkeaa kaali.

Rock n' Roll

Sain ensikosketuksen Popedaan ehkä 1982, jolloin kuulin lapsuuden ystävien levysoittimesta ensimmäistä kertaa yhtyeen version Mörri-Möykky lastenlaulusta. Vaikea siihen oli olla kiinnittämättä huomiota. Jokseenkin sekopäisen oloinen laulusuoritus tulvi syliin eetteristä, ja muullakin bändillä oli hyvä vauhti päällä. Kolmen ensimmäisen levyn aikainen Popeda erottuukin muusta yhtyeen tuotannosta selkeästi juuri siinä, että tavara ei todellakaan ole valtavirrassa uiskentelevaa. Hulluus näyttäytyy levyillä Popeda, Raswaa koneeseen ja Hullut koirat omituisina tarinoina ja raakana musiikkina, joita ei ole edes pyritty siloittelemaan millään tavalla. Joillekin Popedan ystäville tämä ajanjakso Raakaa woimaa livelevyyn asti on kaikkein mieluisin periodi 40 vuoden mittaisella aikajanalla. Julkinen sana ei juurikaan arvostanut, eikä suurempi yleisökään ollut vielä valmis astumaan Popedaan maailmaan.

Tuon aikakauden isompiin nimiin nähden Popeda näyttäytyi ehkä hieman outona lintuna, josta ihmiset eivät voineet selkeästi päätellä, että mistä hommassa oli lopulta kyse. He eivät tavoittaneet Juice Leskisen yhtyeiden musiikillista monipuolisuutta tai maestron lyyristä nokkeluutta. Hassisen Koneen koukeroisempi tuotanto oli sekin kaukana Popedan remuamisesta. Ja jos mietitään Eppu Normaalia, niin toki hekin ammensivat musiikkiinsa polttoainetta 1960 - 70 - lukujen taitteesta, mutta tekivät sen kovin eri tavalla verrattuna Popedaan. Eppujen sanoituksista saattoi aistia sivistyksen tuulahduksen. Ja heidän ensilevynsä oli luokiteltavissa yhdeksi ensimmäistä suomalaisista punk-levyistä. Popeda ei ollut punkkia, vaikka ensimmäistä levyä haluttiinkin työntää tuohon lokeroon. Popeda liikkui ensimmäisinä vuosinaan jossain kaiken edellä mainitun välimaastossa omalla oudolla tavallaan.

Kuulat sekaisin

Jos yrittää punoa jonkinlaista musiikillista punaista lankaa yhtyeen alkupään tuotannon ympärille, niin samaan nippuun voisi lyödä aiemmin mainitun lisäksi Motörheadin, AC/ DC:n, Johnny Winterin, Alex Harveyn, The Rolling Stonesin ja suomalaisen rillumarei - perinteen, jotka kaikki lyötiin humalaisen sekä ylivilkkaan filtterin läpi. Lynyrd Skynyrd ja Bruce Springsteen & E - Street Band hiipivät mukaan vaikutepalettiin myöhemmin kasarikaudella ja ysärin alkupuolella.

Silirimpsis hei

Ensimmäisen Popeda-keikan pääsin todistamaan kesällä 1986. Kitaristi Arwo Mikkosen menehtymisen ja kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkosen eroamisen myötä kokoonpano oli kokenut jälleen kerran muutoksia. Samoin yhtyeen soundi muuttui olennaisesti tässä kohtaa. Ei vähiten sen takia, että Safkan jyhkeä kosketinsoitinsoundi, joka oli vahvasti läsnä Kaasua-, Harasoo- ja Pohjantähden alla -levyillä, jäi pois. Jukkis Järvinen lähestyi koskettimia eri tavalla. Mutta tuona iltana paikallisella heinäpellolla äänimaailman muuttumista ei pystynyt vielä havaitsemaan aivan selkeästi.

Sen sijaan lähtemättömästi mieleen on jäänyt Popedan takahuoneen löytäminen pellon laidalta. Me, neljä pientä jannua, hiivimme vaivihkaa vanhan puutalon ovesta sisään ja törmäsimme saman tien Pate Mustajärveen, joka yritti hätistellä meidät takaisin ulos. Paikka ei kuulemma ollut mikään lastentarha.

Saimme kuitenkin jäädä. Joku toimittaja kyseli ihmeissään, että ovatko Popedan fanit nykyään näin nuoria. Pate levitteli käsiään, otti huikan oluestaan ja keskittyi edellä mainitun uuden kosketinsoittajan ja basisti Jyrki Melartinin näkemykseen Joutsenlampi-baletista. Toki esitystä seurasimme mekin ihmeissämme. Seuraavaksi saimme nähdä, kuinka kaikki paikalla olleet muusikot valmistivat apuvälineitä ennen Popedaa soittaneen Lapinlahden Lintujen keikkaa varten. Lintujen keikoilla lyömäsoittimina toimivat tuohon aikaan tyhjät matkalaukut, joita hakattiin milloin milläkin. Tuona iltana käytettiin tyhjennettyjä lonkeropulloja, joita talkoilla ennen keikkaa tehtailtiin. "Lapparit" muistan mainioksi kokemukseksi, mutta kyllä Popedan keikan ensipuraisu oli jotain muuta. Bändin rock n' roll oli tuohon maailman aikaan hurjaa kamaa, ja yleisön puolella ensimmäisissä riveissä saattoi keikan alkupuolella jopa pelottaa, ennen kuin tajusi pelin hengen ja pääsi virran mukaan.

Raakaa voimaa

Sittemmin olen nähnyt yhtyeen lavalla säännöllisin väliajoin, läpi kaikkien näiden vuosikymmenien. Paljon on asioita, jotka ovat säilyneet samanlaisina. Mutta myös muutoksia on tapahtunut, sekä lavalla, että lavan takana. Mikä lienee luonnollista, kun takana on näin pitkä taival. Jos mennään asioita läpi kronologisessa aikajärjestyksessä, niin voidaan todeta, että 15 GT Golden Turpo - kokoelman jälkeen Popeda siirtyi sekä musiikissaan että teksteissään hetkeksi täysin konstailemattomalle linjalle. Vuonna 1987 julkaistu Ei oo valoo poikkesi aiemmasta tuotannosta siinä mielessä, että mutkia oli vedetty entistäkin suoremmiksi. Joku olisi voinut puhua jopa yksioikoisuudesta ja tasapäistymisestä, mutta tässä kohtaa kaikki röyhelöt vain heitettiin nurkkaan (promokuvia lukuun ottamatta), ja koukerot jätettiin seuraavalle levylle. 

Takapenkkiboogie

Jos soivat koskettimet eri tavalla, niin ei sovi myöskään uuden kitaristin vaikutusta tuon aikaiseen yleisilmeeseen vähätellä. Timo"Törrö" Tapaninen tunnettiin rhythm'n'blues -tyylisenä soittajana, joka tykkäsi kovasti esim Dr Feelgood nimisestä englantilaisesta juurevasta rockryhmästä. Törrö sävelsi levylle kaksi kappaletta, joista toista täydennettiin asiat halki kertovalla sanoituksella. Timo ei ollut järin tyytyväinen Ranttalitytön tärinöiden kertosäkeeseen, jossa ilmoitettiin vaivattomasti, että perseellä tienaa ja rahalla saa. Popeda taisi olla jostain syystä rasvaisimmillaan juuri Tapanisen aikaisilla levyillä, jotka olivat edellä mainitun lisäksi Hallelujaa (1988) ja Kans'an Popeda (1990). Näihin aikoihin lyötiin parrua perseeseen, roikuttiin kaksin käsin Paten palleissa, ja kulminaatiopiste taisi löytyä Kovan pojan bluesista, jonka parittelukutsun ympäriltä ei turhaa koristelua löydy. Musiikillinen suunta oli aavistuksen verran hakusessa, ja suosio notkahti alaspäin. Kultalevykanta jäi saavuttamatta, enkä itsekään jaksanut innostua kasarikauden loppupuolen Popedasta. Ainoastaan Ei oo valoo on säilynyt Harasoon rinnalla eräänlaisena ikisuosikkina.

20 vuotta ja sikana

Muuhun suomalaiseen rocktarjontaan rinnastettuna Popeda oli selvästikin normalisoitunut, ehkä menettänyt jonkin verran alkuvuosien hulluudestaan. Tarinat eivät olleet enää niin outoja. Musiikki oli helpommin lähestyttävää, yhtyeellä oli oikeita hittejä takataskussaan. Vertailussa Eppu Normaali (jonka kanssa tehtiin yhdessä kummankin yhtyeen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi single 20 Vuotta sikana) oli edelleen lähempänä koko kansan suosikkia, ja enemmän kriitikkojen mieleen. Juice alkoi hiipumaan, muutama mainio levy oli vielä toki tuloillaan. J. Karjalainen tarjoili hellyttäviä tarinoita soulahtavan äänikuvan kera. Yö kävi selviämiskamppailua ja tarjoili kansalle muutaman melankolisen rock-klassikon. Dingo oli vetänyt viimeiset henkäyksensä vuoden 1986 lokakuussa.

Keskiyön blues

Hieman yllättäen Popeda koki jonkinlaista hengenheimolaisuutta Sielun Veljien kanssa. Siekkareiden shamanistisesta hulluudessa ja lavaperformanssien äärimmäisyydessä oli kuin olikin yhtymäkohtia Popedan tarjoaman tuotteen kanssa. Bändit järjestivät jopa jonkinlaisen kisan, siis yhteiskeikan Kaavin lavalla, jonka aikana otettiin mittaa, että kumpi vetää illan aikana pidemmän korren. Popeda taisi olla yleisön mielestä aavistuksen verran parempi. Lisäksi noihin aikoihin Suomen festivaaleja kiersivät Smackin, Peer Güntin, Melrosen, Backslidersin ja Zero Ninen kaltaiset, ankarammat rockyhtyeet. Popeda pystyi vastaamaan tässä vertailussa taisteluhuutoon, ei jäänyt kakkoseksi testosteronin määrässä.

Kuuma kokardi

Yksi syy siihen, että täysosumia ei studiossa syntynyt kasarikauden loppusuoralla kuin satunnaisesti, saattoi löytyä kahden kitaristin näkemyseroista. Törrö halusi mennä juurevampaan suuntaan, rockata perinteitä kunnioittaen. Costelloa, joka oli jo tuolloin yhtyeen musiikillinen johtaja, tämä linjanveto ei kiinnostanut. Törrö lähti, Popeda muuttui yhden kitaran bändiksi. Omasta näkökulmasta katsottuna kahden kitaran kausi oli Popedan parasta aikaa, varsinkin lavalla. Toki tätä mielipidettä saattaa vääristää ajan kuluminen. Kun katsoo nyt Saapasjalkarockin keikkaa vuodelta 1987, saa huomata menon olevan kohdillaan, suorastaan hilpeää. Alkuihmisen voima, karisma ja hiomattomuus ovat läsnä vahvasti. Tyylitajussa ja soiton kulkevuudessa on kuitenkin parantamisen varaa, kun touhua seuraa aikakoneen kyydistä. Menovettä on nautittu lähes koko yhtyeen voimin. Välillä luiskahdetaan turhan rajusti viihteen puolelle.

Mehu - Maija ja Temppu - Eeva

Hetki kitaristin häipymisen jälkeen poistui myös bassotaiteilija Jyrki Melartin takavasemmalle. Nämä muutokset miehistövahvuudessa eivät liittyneet toisiinsa millään tavalla. Jyrki oli kyllästynyt, halusi tehdä muita juttuja. Hän päätyi keittiöalan ammattilaiseksi ja hieman myöhemmin Topi Sorsakosken bändiin. Toista kitaraa ei tosiaan otettu enää koskaan Popedaan, mutta basisti tarvittiin. Uudeksi jäseneksi rytmiryhmään Kari Holmin rinnalle valikoitui Markku Petander, jota on luonnehdittu ammatinvalintansa ja ulkonäkönsä ansiosta Suomen vastineeksi Slashille. Markku oli tullut aiemmin tunnetuksi Tiina Tiikerin, Yön ja Even kitaristina. Bassoa hän oli soittanut ennen Popedaa Kari Peitsamon yhtyeessä. Petander oli myös hyvä biisinkirjoittaja, multi-instrumentalisti sekä kiinnostunut studiotyöskentelystä. Oli siis luonnollista, että hän liittyi Costellon seuraan studioon hiomaan kuntoon levytysten yksityiskohtia. Lopputuloksena kaksi Popedan levyä, Svoboda ja H.Ö.N.Ö. jotka erottuvat Popeda - katalogissa muita levyjä monipuolisempina, ajoittain sillisalaattimaisina kokonaisuuksina. Svobodasta tuli kaikkien aikojen myydyin Popeda-levy, kun mukaan ei lasketa kokoelmia.

Maailmankaikkeuden suvijenkka

Vuonna 1992 Popedan aktissa tuntui kaikki olevan kohdillaan. Singlelistalla oltiin kärjessä useamman julkaisun voimin, levy möi lopulta yli 62 000 kpl ja keikoilla kulki lujaa. Suomalaisen rockin edustajista samaan ylsi ainoastaan J. Karjalainen, joka Popedan tavoin nousi takaisin huipulle muutaman laihemman vuoden jälkeen. Eppu Normaalin aktiivisin aikakausi oli päättynyt, seuraava levy (tuskaisesti syntynyt Studio Etana) ilmestyi 1993 kesällä ja oli myynnillisesti pettymys aiempiin julkisuihin verrattuna. Yön uusi nousukausi odotteli alkamistaan vielä muutaman vuoden verran. Juice vetäytyi lavoilta, ainakin aktiiviura live-esiintyjänä päättyi, samoin yhteistyö Grand Slamin kanssa (mikä oli kyllä sääli, näin kuluttajan näkövinkkelistä katsottuna). Sielun Veljet oli jäänyt telakalle ja myös Ismo Alangon seuraava levy (Jäätyneitä lauluja) oli vasta tuloillaan. Suomalainen englanninkielinen rajumpi rockmusiikki oli tässä vaiheessa täysin paitsiossa, jos mietitään lajin julkisuusarvoa. Kingston Wall taisi olla ainoa esimerkki, joka noteerattiin alan lehdistössä edes jollain tavalla.

Kuinka kummassa voikin käydä näin?

Tässä kohtaa Popedan historiassa voi nähdä selvän käännekohdan. Yhtye liikahti ainakin soundillisesti kohti keskitietä ja menestyi. Tavallaan se rujoin Popeda poistui levyiltä Svobodan myötä, särmiä siloiteltiin, ja tällä tiellä on pysytelty. Samoin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pahimmat härskiydet häipyivät sanoituksista.

Markku Petanderin aikakaudella (joka päättyi kosteissa tunnelmissa purkitettuun Live at the BBC studioliveen) näin yhtyeen lavoilla kolme kertaa. Outokummussa vuonna 1991 ja Punkaharjulla juhannuksena 1992 Popeda oli niin sanotusti silkkaa murhaa, ilikeesti kiitävä boogiekone, ja keikat parasta rock n'rollia, mitä rahalla sai. 1995 Joensuun Kimmelissä nähty esiintyminen taas oli kovin keskinkertainen, hurmos puuttui lähes täysin. Ja näin se on ollut aina, kun miettii kakkia näkemiäni Popedan keikkoja. Kahdella keikalla kolmesta sonta lentää ja päästään ekstaasiin. Ja ajoittain on tullut vastaan vetoja, jotka eivät ole nousseet kuin rimaa hipoen keskitason yläpuolelle.

Arskan kone

Vuonna 1996 Jyrki Melartin palasi osaksi Popedan rytmiryhmää. Tuolloin KISS teki paluun alkuperäisessä kokoonpanossaan, ja suomalaiseen musiikkikenttään alkoi iskeytyä Tehosekoittimen, Apulannan tai 69 Eyesin kaltaisia uusia, raikkaita nimiä. Popeda oli edelleen mukaansa tempaava tapaus keikoilla (ainakin 1996 Joensuun Willy- yökerhossa), mutta taas kerran, vuosikymmenen loppupuoli meni levyrintamalla köykäisemmissä merkeissä, samoin kuin kultaisella 1980-luvulla. Myös keikoilla nähtiin rimanalituksia. 1999 Vantaan Ankkarockissa lavalla nähtiin turpeita, kännikrapulaisia kasvoja. Pate kehotti yleisössä olleita naisia näyttämään hänelle tissejä. Jätkien piti tasapuolisuuden nimissä näyttää "gigulia". Yleisö ei innostunut paljastelemaan, Costello puisteli päätään näyttäen siltä, että halusi vajota maan alle. Todella vaivaantunut, myötähäpeää aiheuttanut hetki siis.

Yö

Näihin aikoihin Hautamäki kertoi lehdessä, että sellainen 2,5 promillen aamukännin katsominen vierestä on karmeaa puuhaa. Pate puolestaan oli kommentoinut, että enää ei jaksa ryypätä jatkuvasti. Nähdyn keikan perusteella lausunto ei ollut uskottava. Jotain muutakin tuntui olevan pielessä. Yllättävää ei ollut siis se, että Popeda oli vuoden 2000 alusta lähtien lähes puolitoista vuotta tauolla, ja palasi lopulta levytyskantaan ja keikoille uudistuneessa kokoonpanossa. Huomion arvoista sekin, että Raaka - Arska oli jättäytynyt jossain vaiheessa pois miksaajan tehtävistä. Näin ollen myös yhdeksi vakionumeroksi muodostunut lavabravuuri Muumi Muumi hävisi keikoilta.

Lisää viinaa

2000-luvusta saisi helposti kirjoitettua "vaikeuksien kautta voittoon" -tyylisen tarinan. Jo uuden vuosituhannen alussa oli havaittavissa, kuinka laulusolistin ongelmat alkoholin kanssa pahenivat. Myös vuonna 2001 ilmestynyt historiikki Ilikeesti kiitää alleviivasi sitä tosiasiaa, että viinaa on juotu, ja tullaan myös juomaan (kyseinen kirja on päivitetty kahteen otteeseen, vuosina 2008 ja 2017). Tämä ralli huipentui vuonna 2007 ennen Juvan keikkaa iskeneeseen sairaskohtaukseen, jonka myötä Pate lähti sairaalan kautta katkolle. Töpseli-kappaleen tarina, jossa Pate kertoi joutuneensa katkolle jo vuonna -75, muuttui todellisuudeksi.

Kotiin

Kokoonpano vaihtui vielä kerran siihen muotoon, joka on olemassa tänäkin päivänä. Nyt kaikki loksahti taas kerran paikoilleen. Täydelliset miehet oli levynä parasta Popedaa sitten Svobodan ja paluukeikat olivat komeaa seurattavaa. Varsinkin keväällä 2008 koettu Tampereen Pakkahuoneen veto menee heittämällä parhaiden todistamieni keikkojen joukkoon. Pate halusi selvästi näyttää kotikaupungilleen, että yhä lähtee kone kiitämään. Ja kyllä lähti.

Soittomatkalla

Sittemmin Popeda tuntuu selvinneen kriiseistään voittajien puolelle. Levyjä on ilmestynyt harvakseltaan, lavoilla yhtyettä näkee säännöllisesti. Keikoista voisi todeta sen verran, että nykyään laatu on tasaisen varmaa. Näin on ollut Pakkahuoneella 2011, Tammerfesteillä 2013, Ilosaarirockissa 2015 ja viimeksi Ratinassa kesällä 2017 tapahtumassa, jonka nimeä en muista. Samoilla festivaaleilla esiintyi Dingo, jonka pääsin näkemään ensimmäistä kertaa elävänä. Vuonna 1993 Vallisärkän lavalla Dingon vastaanottaminen oli lähellä, mutta sammuin juuri ennen kuin keikka pääsi kunnolla alkamaan.

Rakkauden leka

Viimeisimmän, viime vuonna ilmestyneen Haista... Popeda studioalbumin vastaanotto on ollut monipuolisuudessaan ristiriitaista. Löytyy niitä kuulijoita, joiden mielestä tässä on nyt parasta Popedaa koskaan, kivan modernilla otteella. Toisaalla jotkut haluaisivat Popedalta ainakin vielä kerran kunnon rokkilevyn. Myös yhtyeen sisällä mielipide julkaisusta on samankaltaisesti jakautunut. Joidenkin kriitikoiden mielestä uusiutuminen on jäänyt puolitiehen. Soundimaailman raikastumisen olisi voinut ulottaa myös sanoituspuolelle, joka seuraa vanhoja latuja, pääsemättä kuitenkaan koskaan kunnolla vauhtiin. Lopputuloksena lyyristä antia, joka vaikuttaa Popedalta, mutta ei tunnu oikeasti miltään muulta kuin väljähtäneeltä ja tunkkaiselta versiolta 1980 - 90 -lukujen teemoista. Jonkun kirjoittajan mielestä Popeda on nyt röyhkeämpi kuin koskaan, joku taas antaa uudelle levylle nolla pistettä ja pitää tuotetta täysin turhana/naurettavana. Itse liikun mielipiteeni kanssa jossain tuolla välimaastossa. Uudella levyllä on hetkensä, mutta se on kaukana Popedan parhaista. Uudistumisessa ei ole mitään pahaa, mutta se olisi voinut olla radikaalimpaa, kun sille tielle kerran lähdettiin.

Vertailu muuhun Suomirock - kenttään alkaa Popedan kohdalla olla hankalaa. Koko populäärimusiikin kenttä on kokenut täyden mullistuksen ihan muutaman viime vuoden aikana. Popeda sijoittuu sinne jonnekin uniikkina brändinä, kulkee omia reittejään, pysäyttämättömänä. Esimerkiksi levytyssessioissa tällainen äijäkööri alkaa olla harvinainen näky. Studion henkilökunta on ihmeissään, kun paikalle saapuu oikea bändi. 

Kaikki tiet vievät koomaan

Mikä on sitten tämän tekstin funktio? Miksi näen kaiken tämän vaivan?

No, ensinnäkin minua pyydettiin tekemään tämä kirjoitus Popedan tulevan Ratinan keikan kunniaksi, kun toimituksessa selvisi, että minulla on  jonkinlaista tietoa ja kokemusta aiheesta. Niinpä päädyin sitten pohtimaan yhtyeen uraa vertaillen juonen kulkua löyhästi muihin Suomirockin historian pyörteisiin. Samalla tuli tehtyä katsaus yhtyeen levytysuraan. mutta sitäkään on turha ruotia kovin perinpohjaisesti. Tai ylle kirjoitettua enempää yhtyeen keikkoja, joiden aikana on varmasti sattunut yhtä jos toista muillekin kuin minulle, ja varsin epäselvissä olosuhteissa.

Kirjoitusta kasaan laittaessani olen huomannut pohtivani yhtyeen laajempaa merkitystä Suomen kansalle heidän levytetyn tuotantonsa, videoiden, keikkojen, haastattelujen ja lehtijuttujen kautta. Ja kyllä Popedan syvin tarkoitus on, Eppu Normaalin lyriikkaa siteeraten, ikävän karkoitus. Tämän bändin tahdissa päästetään höyryjä pihalle, juhlitaan kuin huomista ei olisikaan.

Onko Popeda vaikuttanut jollain tavalla suomalaisen rockmusiikin kehitykseen? Tämä on mielenkiintoinen pohdinnan aihe, koska varmasti he ovat jälkensä jättäneet. Mutta kuinka se puumerkki määritellään? On yllättävän hankalaa osoittaa jonkun bändin tai artistin ottaneen suoraan vaikutteita Popedan musiikista tai habituksesta. Ehkä Popedan oma juttu, heidän näkemyksensä rock n' rollista,  ei vaan ole kopioitavissa. Mutta asenne ja lavapreesens, näissä asioissa Popeda on ollut varmasti monellekin myöhemmän sukupolven suomalaiselle rockyrittäjälle suunnannäyttäjänä. Ja se asenne on, että lavalle ei mennä pyytelemään anteeksi. Siellä otetaan komento haltuun, ja kerrotaan, mitä yleisön kuuluu tehdä. Ja samalla tarjotaan kunnon rock n’ roll show.

Paulin taikakaulin

Kaiken kruunaa tietysti yhtyeen keulahahmo. Pate Mustajärven karisma on jotain, mitä ei saa rahalla, eikä voi opetella. Joillakin sitä on, useimmilla ei. Karheahko, perseen pohjasta lähtevä lauluääni on se juttu, mikä loppujen lopuksi kruunaa Popeda - konseptin. Patea voi luonnehtia näyttämön keskipisteenä termeillä rock, viimeinen mohikaani, villiksi syntynyt. Hän on keulahahmona korvaamaton. Jussi Aaltonen kelpasi väliaikaiseksi tuuraajaksi, mutta vain, koska yleisö tiesi, että Jussin pesti keulilla ei ole pysyvä. Popeda -kansa on lajiuskollista, mutta ihan kaikkeen sekään ei taivu.

Ei lasten käsiin

Ja kun ympyrä suljetaan, niin totean otsikon pohjalta, että minun on vaikeaa kuvitella juuri ala-asteensa aloittavan tyttäreni joskus tykkäävän Popedasta. Tai ei se mahdotonta ole. Ehkä hän löytää jonain päivänä Mörri-Möykyn samoin kuin Jonna Tervomaan Minttu sekä Villen pari viikkoa sitten. Tai ehkä hän saattaa innostua Lihaa ja Perunaa kappaleesta, jonka koukku nyt vaan ei voi olla jäämättä kiinni päähän.

Tämän tekstin kirjoittajaa ei nähdä Ratinassa elokuun alussa. 30 keikkaa neljällä eri vuosikymmenellä saa luvan riittää. Mutta niille, jotka eivät ole yhtyettä koskaan elävänä nähneet, voi tulevaa konserttia lämpimästi suositella. Popeda on parhaimmillaan omassa lajissaan ylittämätön, maailman paras rokkikone.

Kirjoittanut Miikka Tuovinen, Tampereen kaupunginkirjasto, pääkirjasto, 7/2018