Victor Hugon romaani Notre-Dame de Paris (1831) ei ilmestyessään vakuuttanut kriitikoita, mutta lukijat se sai heti puolelleen. Teoksen menestyksen ansiosta rappeutunut ja jopa purku-uhan alla ollut katedraali kunnostettiin. Ja kuten tiedämme, kirkosta on sittemmin tullut pariisilaisten ylpeys ja yksi maailman tunnetuimmista nähtävyyksistä.

Victor Hugo oli 1800-luvulla elänyt kirjailija ja Notre-Dame on vuosina 1163-1345 rakennettu kirkko - mutta molemmat ovat omalla tavallaan jättäneet merkittävän jälkensä myös musiikkiin.

Victor Hugo ja musiikki

Victor Hugon (1802-1885) poliittiset aatteet vaihtuivat hänen elämänsä aikana rojalistista tasavaltalaiseksi, konservatiivista vasemmistolaiseksi. Mutta vaikka aatteet muuttuivat, Hugo oli koko ikänsä aktiivinen ihmisoikeuksien edistäjä ja hänen kuolemanrangaistusta vastustava työnsä tuotti tuloksia Ranskan ulkopuolellakin. Tasa-arvon ja vapauden aatteisiin pohjautuu Hugon kaunokirjallinenkin tuotanto, myös hänen tunnetuimmat teoksensa: Notre-Dame de Paris (1831) ja Les misérables (1862).

Hugo oli monella tavalla lahjakas taiteilija, mutta soittaa hän ei tiettävästi osannut. Hän kuitenkin piti musiikista ja tunsi paljon aikansa muusikoita ja säveltäjiä ja hänen teostensa pohjalta on syntynyt lukemattomia sävellyksiä 1800-luvulta aivan meidän päiviimme saakka. Romanttisella kaudella oli tuskin ensimmäistäkään ranskalaista säveltäjää, joka ei olisi säveltänyt yhtään teosta Hugon tekstien pohjalta. Kaikkiaan Hugon teosten innoittamia sävellyksiä on laskettu olevan yli tuhat ja niistä oopperoita yli sata.

Yksi Hugon läheisistä ystävistä oli säveltäjä Hector Berlioz, jota on kutsuttu musiikin Victor Hugoksi - ”le Victor Hugo de la musique”. Tiedetään, että Hugon teokset ja ajatukset taiteesta vaikuttivat Berlioz’n tunnetuimpaan sävellykseen Fantastinen sinfonia. Toinen hyvä ystävä usean vuosikymmenen ajan oli Franz Liszt, jolla oli tapana soittaa pianolla Hugolle tämän lempisäveltäjää, Beethovenia. Hugo piti myös - ajalle epätyypillisesti - vanhasta musiikista, Palestrinasta ja Monteverdistä.

Sinfoninen runo on 1800-luvulla syntynyt musiikin muoto, jonka keksijänä pidetään Franz Lisztiä. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi César Franck sävelsi sinfoniseksi runoksi myöhemmin kutsutun kappaleen jo ennen Lisztiä. Hän teki sen Hugon runosta Ce qu’on entend sur la montagne, johon myös yksi ensimmäisistä Lisztin sävelrunoista pohjautuu (S95, 1848-1849). Liszt sävelsi Hugon runojen pohjalta toisenkin sinfonisen runon (Mazeppa, S100) sekä ainakin seitsemän yksinlaulua (S276, S282, S283, S284, S285, S286, S306a). Mazeppa-runo innoitti Lisztin säveltämään myös pianokappaleen, joka sisältyy Transkendentaalisia etydejä -sarjaan (S139) numerolla 4 .

Ranskalainen Gabriel Fauré oli nuoruudessaan suuri Victor Hugon runouden ihailija ja hänen ensimmäiset sävellyksensä 1860-luvun alussa syntyivätkin juuri Hugon runoihin (mm. op1, op2 ja op5). Kun Faurén sävellykset myöhemmin julkaistiin, Victor Hugo - vanhana vapaustaistelijana - ei halunnut tekijänoikeusmaksuja itselleen, vaan ehdotti niiden lähettämistä Giuseppe Garibaldille aseiden hankkimiseksi italialaisille vapaustaistelijoille. Tämä jäi ilmeisesti kuitenkin toteutumatta.

1870-luvulla Fauré sävelsi runon Les djinns kuorolle ja orkesterille (op12) ja 50 vuotta myöhemmin Louis Vierne sävelsi runosta sinfonisen runon lauluäänelle ja orkesterille (op35). Louis Vierne toimi Notre-Damen katedraalin pääurkurina vuodesta 1900 elämänsä loppuun saakka - kirjaimellisesti: Vierne lyyhistyi urkujen koskettimille kesken konsertin vuonna 1937. Les djinns -runoon oli 1880-luvulla tarttunut myös Viernen opettaja César Franck, joka sävelsi siitä niin ikään sinfonisen runon (FWV45).

Hugon romaanien ja näytelmien pohjalta tehdyistä oopperoista tunnetuimpia lienevät Giuseppe Verdin Rigoletto (1851) ja Ernani (1844). Rigoletto pohjautuu näytelmään Le roi s'amuse (1832), josta on tehty myös ainakin kaksi elokuvaa. Léo Delibes puolestaan sävelsi 1880-luvulla näytelmän musiikiksi tansseja ja laulun: Le roi s'amuse.

Angelo, tyran de Padoue -näytelmän pohjalta on sävelletty ainakin kuusi oopperaa, joista tunnetuin on Amilcare Ponchiellin La Gioconda (1876). Muita samasta näytelmästä tehtyjä oopperoita ovat muun muassa Saverio Mercadanten Il giuramento (1837) ja César Cuin Angelo (1874).

Edellä mainittujen lisäksi Hugon teosten pohjalta ovat säveltäneet muun muassa Georges Bizet, Édouard Lalo, Jules Massenet, Camille Saint’Saëns, Sergei Rahmaninov, Richard Wagner, David Alagna, Andre Caplet, Reynaldo Hahn, Claude-Michel Schönberg, Gaetano Donizetti, Halfdan Kjerulf, Arthur Honegger, Felix Mendelssohn Bartholdy.

Victor Hugo asui maanpakolaisena Guernseyn saarella 15 vuotta (1855-1870) ja Guernsey on ottanut Hugon omakseen niin, että siellä järjestettiin vuosina 2004-2015 kuusi kirjailijan nimikkofestivaalia: Victor Hugo International Music Festival. Festivaali myös tilasi nykysäveltäjiltä uusia teoksia Hugon teksteihin.

Notre-Dame ja musiikki

Vuosina 1163-1345 rakennettu Notre-Dame on innoittanut säveltäjiä, siellä on soinut aina musiikki ja lisäksi se on toiminut äänityspaikkana lukuisille levytyksille. Keväällä 2019 Notre-Damen katedraalin tuhoisaa paloa seurattiin kauhistuneena Suomessakin. Onni onnettomuudessa oli se, että kirkon kuuluisat, suuret urut säilyivät lähes vahingoittumattomana. Siitä iloitsee tietysti myös urkuri Kalevi Kiviniemi, joka on esiintynyt Notre-Damen katedraalissa usein. Levy Sabre dance : organ encores sisältää Kiviniemen vuosien mittaan konserttien ylimääräisenä numerona soittamia sävelmiä. Yksi levyn kappaleista on lähes 8-minuuttinen improvisaatio The hunchback of Notre Dame.

Noin vuosina 1170-1250 Notre-Damen katedraalissa vakutti ryhmä säveltäjiä ja laulajia, joka tunnettiin nimellä Notre Damen koulukunta. Ryhmä kehitti polyfonista (moniäänistä) kirkkomusiikkia ja julkaisi kokoelman Magnus Liber Organi, jota pidetään merkittävänä askeleena länsimaisen musiikin kehityksessä. Notre-Damen koulukunnan musiikki yhdistyy tuolloin vielä rakenteilla olevan kirkon goottilaiseen arkkitehtuuriin. Koulukunnan säveltäjistä tunnetaan nimeltä vain kaksi: Leoninus ja Perotinus.

Pariisin Notre-Dame on innoittanut myös populaarimusiikin tekijöitä. Edith Piaf lauloi kotikaupunkinsa ylpeydestä kappaleessa Notre-Dame de Paris (1952). Kansainvälisesti tuntemattomamman ranskalaisen Léo Ferrén laulussa Les cloches de Notre-Dame (1953) pariisilaiset heräävät Notre-Damen kellojen soittoon. Omalaatuista taidepoppia esittävän Sparksin kappale As I sit to play the organ at the Notre Dame cathedral on tavallaan tositarina: yhtyeen kosketinsoittaja Ron Mael pääsi oikeasti soittamaan Notre Damen urkuja. Laulu kertoo kirkkomuusikosta, jota harmittaa se, että Jumala saa kaiken huomion: You know you’re gonna be upstaged by Him.

Victor Hugon Notre-Dame de Paris ja musiikki

1400-luvun loppupuolelle sijoittuvan Pariisin Notre Damen päähenkilöitä ovat katedraalin epämuodostunut kellonsoittaja Quasimodo, hänen petollinen kasvatti-isänsä arkkidiakoni Claude Frollo ja kaunis mustalaistyttö Esmeralda, johon molemmat miehet rakastuvat. Nuoren ja hyväntahtoisen Esmeraldan kohtaloon vaikuttavat myös kapteeni Febus (Phoebus), johon Esmeralda rakastuu, mutta joka haluaa vain käyttää tyttöä hyväkseen, sekä epäonninen runoilija Gringoire, jota Esmeralda auttaa menemällä hänen kanssaan naimisiin. Tarinan kuluessa hyvät tulevat syyttöminä tuomituiksi, mutta hyvin ei käy pahoillekaan.

Louise Bertinin La Esmeralda on ainoa ooppera, johon Hugo itse teki libreton. Oopperassa keskitytään Esmeraldan ja Febuksen rakkaustarinaan ja Quasimodo jää siinä sivuhenkilöksi. Ooppera oli floppi, itse asiassa se sai niin rankkaa kritiikkiä, että Louise Bertin ei enää sen jälkeen halunnut yrittää oopperan säveltämistä. Sittemmin Bertinin oopperasta on tiettävästi esitetty lähinnä yksittäisiä aarioita. Franz Liszt teki oopperasta ja sen joistakin aarioista pianopartituurit ja ne löytyvät Lisztin teosluettelosta numeroilla S476, S477 ja S477a.

Esmeralda on päähenkilö myös itävaltalaisen Franz Schmidtin romanttisessa oopperassa Notre Dame (1904-1906), jonka ensimmäisten vuosikymmenten suosio haipui 1920-luvulle tultaessa. Parhaiten oopperan musiikista muistetaan Intermezzo ensimmäisestä näytöksestä. Schmidtin Esmeralda oli lapsinainen, johon neljä miestä traagisin seurauksin rakastui. Oopperan heikkoutena on pidetty sen librettoa, jota upea musiikki kuitenkin paikkaa.

Italialaisen Riccardo Coccianten säveltämä musikaali Notre-Dame de Paris (1998) pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan oltuaan ensimmäisenä vuotenaan menestynein musikaali. Sitä esitetään edelleen eri puolilla maailmaa ja siitä on tehty ainakin seitsemän levytystä ja yksittäiset laulelmatyyppiset laulutkin ovat erityisesti ranskankielisessä maailmassa menestyneet hyvin.

Notre-Dame de Parisin tarinasta on tehty myös useita baletteja, yksi niistä on Cesare Pugnin säveltämä La Esmeralda (1844), jota esitettiin säännöllisesti Venäjällä 1800-luvun loppupuolelle saakka. Nykyään baletista esitetään lähinnä vain muutamaa Esmeraldan tanssia.

Ainakin kolmekymmentä säveltäjää on käyttänyt Notre-Dame de Paris -kirjaa teostensa pohjana, tarina on kerrottu oopperoissa, baleteissa, musikaaleissa ja elokuvissa. Näyttämösovitusten tarina perustuu usein vain löyhästi Hugon romaaniin, monessa versiossa päähenkilöiden Esmeraldan ja Quasimodon halutaan jäävän eloon.

Alan Menkenin säveltämässä Disney-elokuvassa The hunchback of Notre Dame (1996) kapteeni Phoebus käyttäytyy sankarillisesti ja elokuvan lopussa hän ja Esmeralda saavat toisensa. Sensijaan esimerkiksi Peter Medakin ohjaamassa televisioelokuvassa The hunchback (1997) Quasimodo kuolee ja Esmeraldan saa omakseen runoilija Gringoire. Disneyn elokuva on saanut myös jatko-osan ja tarinaa on tuotteistettu lukuisissa satu- ja kuvakirjoissa.

Toukokuussa 2018 julkistettiin Netflixin suunnitelma uudesta Notre-Dame de Paris -elokuvasta. Idris Elba ohjaisi elokuvan, esittäisi pääosaa ja vastaisi myös elokuvan musiikista. Notre-Damen kuuluisilla gargoileilla siis riittää kiinnostavaa nähtävää ja kuultavaa vielä tulevaisuudessakin.

Kirjoittanut: Katri Syrjälä, Tampereen kaupunginkirjasto 8/2019