... tai ei ehkä sentään. Ennen Elvistä oli paljon ja kaikenlaista.

Gospelia, countrya, bluesia

Elvis Presley oli aina harrastanut musiikkia, laulanut yhdessä vanhempiensa kanssa kotona ja helluntaiseurakunnan kokouksissa. Koko perheen suosikkivirsi oli Peace in the valley, jonka Elvis myöhemmin levytti. Lapsena Elvis kuuli lähinnä vain gospelmusiikkia ja vähän myöhemmin myös countrymusiikkia. Lauantai-iltaisin Presleyn perhe, kuten muutkin heidän tuttavansa, kuunteli radiosta countrymusiikkiohjelmaa Grand Ole Oprya. Grand Ole Opry on Yhdysvaltojen pitkäikäisin radio-ohjelma, jota on lähetetty vuodesta 1925 ja lähetetään edelleen. Perheen muutettua Tupelosta Memphisiin teini-ikäinen Elvis tutustui paikallisten radioasemien kautta ja kaduilla liikkuessaan myös mustien esittämään rhythm and bluesiin.

Elviksen suosikkeja olivat muun muassa gospelyhtyeet The Blackwood Brothers ja The Statesmen, blueslaulaja Rosco Gordon, rhythm and blues -yhtye The Glovers ja doo-wop-yhtye The Orioles. Hän kuunteli paljon myös Mario Lanzan ja Mahalia Jacksonin levyjä. Kaikki edellä mainitut musiikinlajit ja artistit vaikuttivat Elviksen myöhempään tyyliin.

Hän oli aina tiennyt haluavansa laulajaksi. Elvis ajatteli tilaisuutensa tulleen, kun hän luki lehdestä Memphis Recording Servicen ilmoituksen, jonka mukaan kuka tahansa saattoi äänittää siellä levyn. Elvis tiesi, että paikan omistaa Sam Phillips, ja hän tiesi myös, että Phillipsille äänityspalvelu oli sivuprojekti, jolla hän rahoitti perustamaansa levy-yhtiötä.

Elvis astui Sun-studiolle ensimmäisen kerran heinäkuussa 1953 ja nauhoitti kaksi countryballadia: My happiness ja That’s when your heartaches begin. Jälkimmäinen oli Elviksen yhden suosikkiyhtyeen The Ink Spotsien kappale, josta Elvis levytti myöhemmin ammattimaisemmankin version. Nauhoituksen jälkeen asiakas sai studiolta käteensä yksittäiskappaleen, asetaattiin kaiverretun pikalevyn. Tarinan mukaan levyn saatuaan Presley meni kuuntelemaan sitä ystävänsä luokse ja jostakin syystä jätti levyn sinne. Ystävä säilytti levyä kassakaapissaan 60 vuotta kunnes hänen kuoltuaan se myytiin huutokaupassa 300 000 dollarilla.

Puoli vuotta myöhemmin, tammikuussa 1954 Elvis palasi nauhoittamaan kaksi laulua lisää: Joni Jamesin I’ll never stand in your way ja Jimmy Wakelyn vanha It wouldn’t be the same without you.

Kun Sam Phillips puoli vuotta myöhemmin, kesällä 1954, sai käsiinsä kappaleen Without you, hän muisti ujon ja epävarman, väräjävällä äänellä laulavan pojan, joka usein norkoili studion tienoilla. ”Olin paikalla ennen kuin hän ehti laskea luurin kädestään,” muisteli Elvis myöhemmin saamaansa kutsua studiolle.

Without you ei kuitenkaan oikein sujunut. Phillips laulatti Elviksellä kaikki tämän tuntemat laulut, mutta niistäkään ei Elvis saanut irti sitä, mitä Phillips halusi. Silti hän vaistosi, että pojan äänessä on jotakin. Phillips pyysi kitaristi Scotty Moorea ja basisti Bill Blackiä kuuntelemaan ja tunnustelemaan, olisiko Elviksestä johonkin. Kumpikaan ei ollut erityisen vakuuttuneita Elviksen taidoista, mutta suostuivat osittain Phillipsin mieliksi lähtemään 19-vuotiaan nuorukaisen kanssa studioon.

Rockabilly syntyi tuona iltana

Niinpä heinäkuussa 1954 Elvis Presley saapui pienen Sun-yhtiön studiolle tekemään koenauhoitusta yhdessä Scotty Mooren ja Bill Blackin kanssa. Elvis itse lauloi ja soitti akustista kitaraa. Äänipöydän takana oli yhtiön johtaja Sam Phillips. He kokeilivat lähinnä balladeja, joista ainakin I love you because tuli myös purkitettua, muuten lauluista ei tuntunut syntyvän mitään kiinnostavaa. Mutta kun Elvis alkoi tauolla improvisoida Arthur ”Big Boy” Crudupin vanhaa bluesbiisiä That’s all right (mama) ja Moore ja Black lähtivät pelleilyyn mukaan, Sam Phillips innostui. Tämä oli juuri sitä, mitä hän oli etsinyt: ”Sillä hetkellä kun löydän valkoisen miehen jolla on mustien soundi ja fiilinki, se merkitsee miljoonaa dollaria”.

Pienen työstämisen jälkeen That’s all right (mama) purkitettiin. Phillips esimerkiksi kehotti Scotty Moorea luopumaan tuolloin suositusta Chet Atkinsin tyylistä ja kehittämään sen sijaan omanlaista kitaransoittoa. Koska paikalla ei ollut rumpalia, Bill Black loi voimakkaan ja hypnoottisen rytmin basson kieliä läimäyttelemällä. Kaksi kokenutta ja taitavaa muusikkoa tukivat täydellisesti Elviksen estotonta, villiä laulutyyliä. Kolmen muusikon hauskanpidosta syntyi jotakin erilaista: monen mielestä rockabilly syntyi tuona iltana. Kolmikko loi uutta yhdistämällä countryn soundin blueskappaleeseen.

Sam Phillips sai kaipaamansa ulkopuolisen mielipiteen äänitykselle, kun hän kuuntelutti nauhan tutulla radiotiskijukalla. WHBQ radioasemalla työskentelevä Dewey Phillips puolestaan soitti asetaattiin kaiverretun kopion radio-ohjelmassaan. Kappaleen vielä soidessa radioaseman puhelinkeskuksen valot alkoivat vilkkua: jokainen lähes 50 soittajasta halusi kuulla kappaleen uudelleen. Muistitiedon mukaan Dewey soitti kappaleen sinä iltana 11 kertaa peräkkäin.

Sen jälkeen asiat etenivät vauhdilla. Sam Phillips sai yhtyeelle ensimmäisen keikan, vaikka heillä oli ohjelmistossaan vasta kaksi kappaletta. Jo Elviksen ensiesiintyminen villitsi tytöt huutamaan joten trio joutui esittämään toistamiseen molemmat kappaleensa. Moore kuvasi Elviksen liikehdintää tahattomaksi, mutta ”jokseenkin provosoivaksi”. Blackin mukaan ”näytti kuin hänen housuissaan olisi tapahtunut jotain”. Varmasti liikehdintä meni paljolti hermostuneisuuden piikkiin, mutta Elvis oli myös nähnyt herätyskokousten saarnamiesten liikkuvan samalla tavalla.

Rock-and-rollin aurinko nousee

Elvis levytti Sunille viisi singleä Blackin ja Mooren kanssa, minkä jälkeen Sam Phillips möi Elviksen sopimuksen RCA:lle vuonna 1956. Siirtyminen tapahtui paljolti Elviksen managerin eversti Tom Parkerin tahdosta, mutta Sam Phillips myös ymmärsi, että Elviksen kaltainen tähti saisi paremman tuen isolta levy-yhtiöltä. Elviksen Sun Recordsille tekemät levytykset löytyvät muun muassa albumilta A boy from Tupelo : the complete 1953-1955 recordings.

Sam Phillips ja hänen Suninsa olivat merkittäviä rock-and-roll-vallankumouksen tekijöitä - eikä suinkaan vain Elviksen ansiosta. Ennen Elvistä Phillipsin asiakkaina oli ollut bluesmuusikoita kuten B.B. King, Ike Turner ja Howlin’ Wolf, ja Sunin myöhempiä tähtiä olivat muun muassa Johnny Cash, Carl Perkins, Roy Orbison ja Charlie Rich. Sunista teki edelläkävijän muun muassa se, että Samillä ei ollut rodullisia ennakkoluuloja, sekä se, että hänestä musiikin ei tarvitse sopia mihinkään paalutettuun kategoriaan. Kevin ja Tanja Crouch kertovat Sam Phillipsin tarinan elämäkerrassa Sun king : the life and times of Sam Phillips, the man behind Sun Records. Sun Recordsin tuotannosta on koottu useita kokoelmia, yksi niistä on 8 cd-levyn boksi The Sun rock box : rock'n'roll recorded by Sam Phillips 1954-1959.

Elvis poikkesi Sunin studiolle vielä joulukuussa 1956 tapaamaan ystäväänsä Carl Perkinsiä, joka oli studiossa taltioimassa uutta levyään. Mukana Perkinsin sessiossa oli myös nuori Jerry Lee Lewis. Lisäksi paikalla oli kolmaskin nuori Sun-artisti, Johnny Cash. Studion nauhalle tallentui, kun Presley, Perkins, Lewis ja Cash jutustelivat keskenään ja esittivät gospel- ja rocklauluja. Neljän legendan sessiosta syntyi käsite Miljoonan dollarin kvartetti. Nauhat löydettiin ja julkaistiin vasta 1969, kun Sam Phillips möi Sunin entiselle Mercury-yhtiön pomolle Shelby Singletonille. Rocklegendojen yhteisestä iltapäivästä on tehty myös musikaali.

Sun-studion soundi on ainutlaatuinen. Tila on pieni, vain 5 x 10 neliömetriä. Scotty Moore arvelee erityisyyden johtuvan ”siitä vanhasta neliömäisestä asbestitiilestä, joka peittää kaikkea paitsi lattiaa. Kun siellä puhuu, voi tuntea muutoksen huoneen ilmanpaineessa. Mitä enemmän siihen huoneeseen pukkaa volyymiä, sitä enemmän äänen keskialue kompressoituu.” Iso RCA:kin pyrki jäljittelemään Sun-studion intiimiä soundia ja ”slapback”-kaikua, kun Elvis siirtyi levyttämään sen luolamaiseen ammattilaisstudioon, täysin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Yksi Sunin soundista innostunut yhtye on U2, joka taltioi 1980-luvun lopulla Yhdysvaltain kiertueensa elokuvaksi. He vaativat päästä Memphisiin, Sun-studiolle ja saada käyttää samoja tiloja, jopa samaa mikrofonia kuin Elvis. Angel of Harlem ja muutama muu Rattle and hum -albumin kappaleista on Sunilla äänitettyjä.

The Blue Moon Boys

Elvis, Scotty Moore ja Bill Black esiintyivät aluksi The Blue Moon Boys -nimisenä triona, kunnes lokakuussa yhtyeen täydensi rumpali Dominic Joseph (D. J.) Fontana. Kolmikko oli Elviksen rinnalla myös, kun hän aloitteli RCA:lla ja levytti tammikuussa 1956 muun muassa kappaleen Heartbreak Hotel, josta tuli hänen ensimmäinen listaykkösensä.

Alkuaikoina yhtye jakoi tienaamansa rahat tasan, mutta eversti Parker teki Mooresta, Blackistä ja Fontanasta palkollisia, joilla ei ollut osuutta Elviksen tienaamiin miljooniin. Bill Black jätti yhtyeen Elviksen lähdettyä armeijaan vuonna 1958 ja loi omaa uraansa Bill Black’s Combo -nimisen yhtyeen kanssa. Hän kuoli aivokasvaimeen vuonna 1965 vain 39-vuotiaana. Scotty Moore ja D. J. Fontana soittivat Elviksen levytyssessioissa vielä 1960-luvulla ja viimeisen kerran he tekivät Elviksen kanssayhteistyötä NBC-TV:n Comeback Special -ohjelmassa vuonna 1968, joka tallennettiin myös levylle.

Scotty Moore ja D. J. Fontana palasivat yhdessä studioon vuonna 1987 ja tekivät Elviksen kuoleman 20-vuotispäivän muistoksi albumin All the king’s men. He ovat käyneet musisoimassa myös Suomessa 1990-luvun lopulla. Suuri Elvis-fani Jorma Kääriäinen pääsi haastattelemaan heitä Laulava sydän -ohjelmaan vuonna 1999. Jussi Raittinen puolestaan sai kunnian työskennellä Mooren ja Fontanan kanssa jo vuonna 1976, kun hän teki Nashvillessä samannimisen albuminsa. Scotty Moore ja D. J. Fontana soittavat levyllä ja Moore myös tuotti levyn. Lisäksi Raittisen levyn neljällä raidalla on mukana The Jordanaires - Elviksen taustalaulajana 1950-luvulla toiminut gospelkvartetti.

"En kopioinut tyyliäni keneltäkään," Elviksellä oli tapana toistella. Oikeasti hän kopioi kaikilta ja yhdisteli kaikkia rakastamiaan tyylilajeja, mikä ei suinkaan vähennä hänen merkitystään. Hänen suuruutensa salaisuus lienee siinä, miten hän osasi kommunikoida laulullaan. Esitti hän sitten rock and rollia, countryballadeja tai gospelia, hänen äänensä välittää aitoja tunteita.

Elvis Presley PIKI-kirjastoissa:

musiikki (äänitteet, nuotit, videot)

elokuvat (DVDt, VHSt)

kirjat (elämäkerrat ym.)

Kirjoittanut: Katri Syrjälä, Tampereen kaupunginkirjasto 12/2018