Henrik Ibsen: Nukkekoti

”Nora: No, sitten minulla on ollut muitakin tulonlähteitä. Viime talvena minun onnistui saada koko joukko puhtaaksikirjoittamista. Niinpä sulkeuduin huoneeseeni ja kirjoitin kirjoittamistani joka ilta pitkälle yöhön. Ah, olin monesti väsynyt, loppuun väsynyt. Mutta oli kuitenkin hurjan hauskaa istua siinä, työskennellä ja ansaita rahaa. Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut mies.”

Nukkekoti on norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmä, joka ilmestyi alun perin vuonna 1879. Näytelmä julkaistiin suomennettuna nimellä Nora jo vuonna 1880. Näytelmän keskiössä on asianajaja Torvald Helmerin Nora-vaimo.

Ensimmäisen näytöksen alussa luodaan idyllinen kuva porvarillisen perheen jouluvalmisteluista. Näytelmän edetessä Noran moraalista paljastuu asioita, jotka tuovat jännitteitä tarinaan. Nukkekotiin on viitattu kertomuksena naisen roolin muuttumisesta 1800-luvun lopulla. Naisen paikka perheessä ja yhteiskunnassa sai uusia sävyjä, nousten erityisesti porvarillisissa piireissä keskustelun aiheeksi.

”Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä, - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi. … Mutta en enää voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa sanotaan. Minun on itseni ajateltava asioita ja saatava niistä selko."

Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo: Noitavaimo ja neitsytäiti - Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle

Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon historiateoksen nimi on hieman hämäävä. Noitavaimo ja neitsytäiti nostaa keskiajan ja uuden ajan alun naisia esiin tavallisina naisina, ei niinkään piruina tai pyhimyksinä. Historiantutkijat esittävät toisen näkökulman aiempaan, hyvinkin mustavalkoiseen naiskuvaan keskiajan ja uuden ajan taitteen naisesta.

Naisten mahdollisuuksia ja rajojen ylityksiä tarkastellaan arjen, perheen, talouden ja uskonnon kautta. Yhteiskunnan ylärakenteesta annetut normit hajoavat todellisuuden valossa. Historiallisia dokumentteja kuten käräjäoikeuksien pöytäkirjoja, tuomiokirjoja tutkittaessa kirkonmiesten ideoimat ahtaat roolit murentuvat. Ihanteellinen naiskuva näyttäytyy epäaitona rakennelmana.

Noitavaimo ja neitsytäiti perustuu sekä Katajala-Peltomaan että Toivon väitöskirjoihin.

Minna Canth: Työmiehen vaimo
”Homsantuu: Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha - … Niitähän minun pitikin ampua.”

Työmiehen vaimon ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1885. Canth kirjoitti näytelmän Helsingin Suomalaiselle teatterille, ja sitä pidetään ensimmäisenä realistisena näytelmänä Suomessa.

Tarina kertoo Johannasta, hänen viinaan menevästä puolisostaan Ristosta ja Riston salakihlatusta Kertusta eli Homsantuusta. Näytelmä käynnistyy Johannan ja Riston häillä, joiden yhteydessä tulee ilmi Riston ja Kertun aiempi kihlaus.

Canthin teoksessa naishahmot astuvat esiin ja heidän kauttaan kirjailija kritisoi yhteiskuntaa, joka mahdollistaa miehen, Riston, moraalittomat teot. Kaksinaismoralismi ja naisen alisteinen asema avioliitossa saavat painoarvoa yhteiskunnallisesti merkittävinä aiheina. Työmiehen vaimossa naiset käyttävät valtaa myös toisiinsa ja kasvattavat kaksinaismoralismin otetta. Draaman keinoin Minna Canth ilmaisee naisten välisen solidaarisuuden vajeen seurauksia. 

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

”-Äiti nostettiin kiikkutuoliin, johan minä sen olen sanonut. Pantiin puhtaat vaatteet päälle.
-Eipäs, vaan kukikas pusero.
-Mutta sinähän takerrut pikkuseikkoihin, sanoi Holger.
-Naura vain sinä, sanoi ruustinna arvokkaasti. - Sinä et tiedä miltä minusta tuntuu kun asioita muutellaan. Sitä mikä sallitaan tapahtuvaksi yhdessä kertomuksessa, ei sallita toisessa.”

Hänen olivat linnut -teoksen naiset Adele, Alma, Elsa ja Teodolinda vahtivat, naureskelevat, kritisoivat toisiaan. Vartio esittää naisten yhteisöllisyyden juoruilun, katkeruuden ja vaihtuvien liittoutumien kenttänä. Teoksen hahmoista erityisesti Adele ja Alma luovat yhteenkuuluvuutta muistelemalla yhä uudelleen menneisyyden tapahtumia. On kuin omalaatuinen luottamus syntyisi tarinoiden tai tarinallisten riittien kautta. Sitooko yhteinen historia tai sen muistaminen meidät kaikista ristiriidoista huolimatta yhteisöön?

Marja-Liisa Vartion teosta pidetään yhtenä suomalaisen modernismin perusteoksista. Ritva Nuutinen ohjasi Hänen olivat linnut -teoksen tv-tuotantona vuonna 1976. 

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918

”Mutta älköön meidän kansamme keskuudessa pääskö suurta ääntä pitämään kaikenlaiset suffragetit taikka muut naisasia-intoilijat, jotka eivät osaa antaa naiselle äitinä arvoa, vaan jotka ajattelevat naista jonkinlaisena lyhyttukkaisena miehen jäljittelijänä, jotka eivät ymmärrä että nainen sukupuoliolentona täyttää suurimman tehtävänsä silloin, kun hän tulee terveen ja voimakkaan lapsen äidiksi, ja jotka luulevat, että nainen yhteiskunnassa voi suorittaa kaikki mahdolliset tehtävät yhtä hyvin kuin mies, ja jotka eivät näe miehen ja naisen välisen työnjaon välttämättömyyttä.”, kirjoitti Martti Pihkala teoksessaan Minkälainen Suomi meidän on luotava (1918). Lainaus on Marjo Liukkosen väitöstutkimuksesta.

Marjo Liukkosen väitöstutkimus Hennalan naismurhat 1918 tuo julki Lahden Hennalan vankileirillä tehdyt teloitukset vuonna 1918. Sisällissodan päätyttyä yli 220 nuorta naista murhattiin kyseisellä keskitysleirillä. Kirjaan on liitetty luettelo naisten henkilötiedoista, kuten nimi, ikä, syntymäaika ja -paikka, teloituspäivä, ammatti ja komppania. Tutkimus pyrkii selvittämään sitä, miksi nämä useimmiten naimattomat, nuoret, tehdastyöläiset ja punakaartiin kuuluneet naiset teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Arja Tiainen: Runoja 1971-1982

”Tietenkin minä nautin seksistä. Miksi en nauttisi? Onhan minulla notkea vartalo, jäsenet. En kaihda vaikeitakaan asentoja. Sillä tänään minä tätä sukupuolta otan takaisin vuosisatojen siveyden.”

Arja Tiaisen kokoelma sisältää runoja kirjoista Nukun silmät auki (1971), Palava susi (1977), Saatanan tytär (1977), Vallan Casanovat (1979), Isolde, pakolainen (1981) ja Kalastaja Merlin (1982). Kokoelmassa on runoja, jotka käsittelevät naiseutta, naisen asemaa ja valta-asetelmia. Arja Tiaisen runoissa on realismia ja ironiaa, ryyditettynä ylevyyden leimahduksilla.

”Kiltit ihmiset? Eivätkö he kävelleet kyselemättä keskitysleireihin. Kiltit ihmiset? Eikö juuri heitä poljeta, riistetä, sysätä laitoksiin. Kerro mulle mihin kiltteydellä ja empatialla on päästy. Paitsi tylsään avioliittoon…” 

Arja Tiainen esiintyy tänä vuonna Annikin runofestivaalilla.

Maria-Liisa Nevala (toim.): ”Sain roolin johon en mahdu” -  Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja

Maria-Liisa Nevalan toimittama ”Sain roolin johon en mahdu” on painava kirjallisuushistoriallinen teos. Kirjan pääosassa ovat suomalaiset naiskirjailijat. Teos lähtee vuosisatojen takaa, suullisesta runoudesta, kansanrunoudesta, itkuvirsistä, saduista, tarinoista, legendoista ja balladeista. Kirjassa käydään läpi naiskirjailijoita, heidän tuotantoaan ja aiheitaan tarkemmin 1800-luvulta lähtien. ”Sain roolin johon en mahdu” on erinomainen hakuteos suomalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneelle.

Mistä naiset ovat kirjoittaneet? Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että 1800-luvun kirjallisuudessa keskiössä oli naisen yhteiskunnallinen asema. 1900-luvulla kohteeksi tuli naisen suhde omaan ruumiiseensa. Yhteiskunnallisen vapauden lisääntyminen ei välttämättä näkynyt henkilökohtaisena vapautena.

Maria-Liisa Nevala kirjoittaa ja pohtii kirjan päättävässä artikkelissaan naisen kieltä. Onko se jotain muuta kuin miehen kieli? Naiskirjailijat ovat käyttäneet ironiaa vastustaessaan normeja. Naiskirjallisuuden perinteeseen on kuulunut myös kuvasto, joka on koottu esimerkiksi kukista, köynnöksistä kuten muratti, suosta ja susista. Naisena olemisen ja luovan työn jännite näyttäytyy useiden naiskirjailijoiden tekemisessä. Monipuolinen ongelma nimeltään nainen seuraa teemana vuosisadalta toiselle.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

”Hän on lukenut jostain, ettei raiskattuja naisia ole. On vain naisia, jotka pukeutuvat yllyttävästi, liikkuvat yllyttävästi, luovat yllyttäviä silmäyksiä, ajattelevat yllyttäviä ajatuksia. Kuka on sanonut että asia on niin? Kenelle on edullisinta väittää sellaista? Se olisi todellakin aivan liian yksinkertaista. Mikä mainio selitys, mikä oikeutus väkivallalle kaikissa muodoissaan.”

Märta Tikkasen klassikko Miestä ei voi raiskata (1975) ilmestyi Kyllikki Villan suomenkielisenä käännöksenä vuonna 1976. Tova Randers raiskataan hänen 40-vuotissyntymäpäivänsä päätteeksi. Teon seurauksena Tova haluaa kostaa raiskaajalleen, ja tavallaan yhteiskunnallekin. Mutta miten mies raiskataan? Millaiset teot aiheuttavat raiskauksen tai raiskauksen uhan kaltaista pelkoa, häpeää ja ahdistusta miehelle?

Kirjasta on tehty elokuvasovitus vuonna 1978. Män kan inte våldtas -elokuvan käsikirjoitti ja ohjasi Jörn Donner.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

”On olemassa lukemattomia esimerkkejä alkuperäiskansoista, joille kuukautiset yhdistyivät uskonnolliseen/maagiseen/eksistentiaaliseen. Kirjoitinkin jo aiemmin Polynesiasta -  ja siitä miten sana tabu tulee sanasta ”tupua” (tai ”tapu”) joka tarkoittaa myös kuukautisia. Tavallisin käännös sanalle ”tapu” on tosin ”sacred”… Se ei siis ole tabu merkityksessä ”todella ällöttävä” - tämä arvottava merkitys on enemmänkin kristittyjen uudisasukkaiden antama. Muut asia, jotka ovat ”tapu” ovat esim. hautapaikat, tatuoiduksi tuleminen, verisenä sodasta saapuminen jne.”

Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuva (alkukielellä, ruotsiksi Kunskapens frukt) on mehevä, valistava, sivistävä ja historiallinen tietokirja naisen sukuelimestä. Kuvaruutuihin liitetyt lähdeviitteet ovat mielenkiintoinen esitystapa tässä sarjakuvassa, joka on hauska, näkökulmaltaan feministinen ja yhteiskuntakriittinen, sekä huikean kulttuurihistoriallinen.

Kielletty hedelmä on kirja, jonka jokaisen tulisi lukea!

Riitta Konttinen: Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800-luvulla

Diletantti, epänainen, kopioija, pieniä ja mitättömiä aiheita, rumia aiheita - näillä arvostavilla määreillä naisten taidetta saatettiin arvioida 1800-luvun taidekritiikissä.

Riitta Konttinen nostaa teoksessaan esiin sekä tunnettuja että tuntemattomia naistaiteilijoita ja heidän kohtaloitaan. Kirjan takakannessa mainitaan, että teos on kunnianosoitus Suomessa 1800-luvulla toimineille naistaiteilijoille. Tämä lähtökohta näkyy teoksessa. Jälkiviisaana lukija voi myös todeta, että ainakin muutamat naistaiteilijat olivat selvästi aikaansa edellä.

Naiset taiteen rajoilla esittelee mm. Mathilda Rotkirchin herkät muotokuvat, Fanny Churbergin voimakkaat maisemat, Helene Schjerfbeckin myöhäistuotannon minimalistiset omakuvat, Elin Danielson-Gambogin uhmakkaat naiskuvat esimerkkinä Hilma Westerholmin muotokuva ja Ellen Thesleffin utuisen väritaiteen.

Kun olette lukeneet teoksen, miettikää ruotsalaisessa Strix-lehdessä vuonna 1901 julkaistun pilakuvan ajatusta. Siinä miestaiteilija toteaa naispuoliselle toverille: "Katsokaas neiti, on kahdenlaisia maalaajattaria - toiset menevät naimisiin, eikä niillä toisillakaan ole lahjoja!"

Hanna Weselius: Alma!

”Alma, makea sacherkakkuseni! Tällaisia ovat aikalaistodistukset ja valokuvat….Näin hölisee amerikkalainen trubaduuri sinun verkoistasi, joihin vaikutusvaltaisia miehiä mukamas kalastelit, ja sinun taiastasi. Taiastasi! Hah! Miten sinä nainen sait ne miehet lumottua ja kiedottua sievän sormesi ympärille, vaikket edes käyttänyt samaa puuteria kuin Marilyn Monroe.
Tällainen on sinun maailmaan jättämäsi jälki, miesten taputtelema jälki, Alma. Märkä läntti.”

Hanna Weseliuksen romaani Alma! kiertää välähdyksenomaisesti nimettömän lakimiehen, nimettömän tytön, säveltäjä Gustav Mahlerin vaimon, muusikko Alma Mahler-Gropius-Kokoscha-Werfelin ja kuvataiteilija Ainon maailmoja. Alma! on kuin runokokoelma naisena olemisesta, naisen asemasta. Alma! näyttää kuvia, kuvaa sanoja, jotka pakkomielteen tavoin valloittavat naisen elämää, paljastaa sisäänrakennettuja vaatimuksia ja käyttäytymismalleja. Mosaiikkimainen, hieno teos!

Hanna Weseliuksen Alma! on voittanut Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun, esikoisteoksesta jaettavan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 ja vuoden 2017 Tulenkantaja-palkinnon.

Riitta Mäkinen & Marja Engman (toim.): Naisten aika - Valkoinen varis ja muita oppineita naisia

Naisten aika esittelee elämäkerrallisten tekstien kautta 1800-ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisia vaikuttajanaisia. Tässä yhteydessä oppineiksi naisiksi on valikoitunut aatelis- tai porvaristaustaisia naisia. Useat heistä olivat niin kutsuttuja naisasianaisia eli he toimivat naisten äänioikeuden puolesta. Yliopistokoulutus tai virkamiesura ei ollut itsestäänselvyys 1800-luvun lopulla edes säätyläisnaisille. Karmela Bélinkin ja Riitta Mäkisen kirjoittamassa johdannossa painotetaan sitä, että sukutausta, varallisuus, naisverkostot sekä perheen tai läheisten miespuolisten esimerkkien rohkaisu ja tuki olivat tärkeitä näille edelläkävijöille. Osa heistä joutui anomaan yliopistolla vapautusta sukupuolestaan, ja vaikka vapautus sukupuolesta saatettiin antaa, niin virkaura ei välttämättä auennut.

Toimitettu teos kertoo 15 oppineen naisen elämästä ja elämäntyöstä. Joukkoon kuuluvat esimerkiksi ”unohdettu” kemisti Lydia Sesemann, yksinäinen lääkäri Rosina Heikel, legendaarinen maisteri Emma Irene Åström, Kirjoja sokeille -yhdistyksen perustaja ja nykyiselle Celia - lukuesteisten kirjastolle nimensä antanut Cely Mechelin, autoileva tohtori Karolina Eskelin, historiantutkija, professori Alma Söderhjelm, taidemaalari, kirjailija Helena Westermarck, Suomen naisyhdistyksen puheenjohtaja, vapaaherratar Aleksandra Gripenberg, kirjallinen sekatyöläinen Tyyni Tuulio, yhteiskuntavaikuttaja, osuustoimintaliikkeen ”äiti” Hedvig Gebhard, kansanedustaja, filosofian tohtori, toimittaja Tekla Hultin ja Suomen historiasta väitellyt, tohtori Liisi Karttunen.

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan - Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö

”Viha on sellainen tuuli, että se kääntyy pian ittiä vastaan, ja niin mie ja minun sielu, kaikki henget minussa sairastuttiin erinäisiin sairauksiin kuten, unohtamisen häpeään pelkoon, ajatukseen, että soli kaikki ommaa vikkaa, unetkin mie pudotin en tiiä minne, ja niin mie aloin hiihtämään ittiäni ja minun muistia pakkoon, monissa paikoissa ei ollu ees lunta missä mie hiihin…” Lainaus on Miia Tervon runosta Viha.

Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama kirja käsittelee naisten kokemaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa asiantuntija-artikkelien ja kaunokirjallisten tekstien avulla. Teos on osaltaan suunnattu auttamaan traumaattisten kokemusten käsittelemisessä. Kokoelma näyttää vakuuttavasti seksuaalisen väkivallan sukupuolittuneen luonteen.

Kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto tarkastelee artikkelissaan mm. seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan kertomuksia suomalaisessa nykykirjallisuudessa sekä taiteen ja kirjallisuuden mahdollisuuksia seksuaalisen väkivallan käsittelyssä ja ymmärtämisessä. ”Taiteen kautta ihmiset voivat siis simuloida asioita ja tunteita, joita he eivät ole välttämättä itse tunteneet eivätkä kokeneet tai joita he eivät voi mitenkään ymmärtää - eivät sen enempää uhrien kuin tekijöidenkään näkökulmista.” Antologia on tässäkin suhteessa tarpeellinen ja avartava.

Kokeile myös

Margaret Atwood: Orjattaresi sekä kirjasta tehty tv-sarja: The Handmaid’s Tale
Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli
Professori, historiantutkija Päivi Setälä on kirjoittanut useita eurooppalaisen naisen historiaa käsitteleviä yleisesityksiä.
Virginia Woolf: Majakka

Linkit

Vanhan kirjallisuuden päivät

Marjo Hietikko, Tampereen kaupunginkirjasto, 06/2018