Rajoilla Etelä-Amerikassa

Miltä kuulostaisi matka, jolla on kolme sääntöä: älä nuku, älä luota kehenkään ja rukoile? Mitä jos matka maksaisi jopa tuhansia dollareita eikä määränpään saavuttamisesta olisi mitään takeita? Tämän kaltaiselle matkalle päätyy nykyään moni ihminen ympäri maailmaa. Tällaisen matkan on tehnyt myös moni siirtolainen paholaisen junan kyydissä, joka kuljettaa ihmisiä Meksikon halki Yhdysvaltain rajalle. Matka on äärimmäisen vaarallinen, eivätkä kaikki pääse koskaan perille. Uhkana ovat erityisesti väkivaltaiset jengit, siirtolaisviranomaiset sekä junasta putoamisen mahdollisuus.

Toimittaja Maija Salmen kirjoittama kirja Paholaisen juna – matkalla kohti amerikkalaista unelmaa ei ole mikään mukava matkakertomus. Salmi on kiertänyt paholaisen junan radan varrella olevissa kaupungeissa ja haastatellut kymmeniä pakon edessä Keski-Amerikan maista lähteneitä siirtolaisia. Valtaosa heistä pakenee kotimaissaan rehottavaa väkivaltaa ja köyhyyttä. Siirtolaisten kertomuksissa korostuu lähtemisen pakko. Oma henki ollaan valmiita vaarantamaan, koska muutakaan keinoa ei ole.

 

Paholaisen junan kyydissä matkustamista on kuvattu myös Cary Fukunagan ohjaamassa elokuvassa Ei nimeä (2009). Hondurasilaisen Sayran isä on ollut jo pitkään Yhdysvalloissa ja perustanut sinne uuden perheen. Nyt hän on tullut hakemaan myös Sayran mukaansa. Vaaroja täynnä oleva matka on kuljettava kävellen ja tavarajunien katolla tasapainoillen. Nälkäisenä ja väsyneenä on yritettävä pysyä valppaana jengien ja siirtolaisviranomaisten varalta.

Kohtaaminen jengin kanssa on kuitenkin väistämätöntä. Pahamaineisen Mara Salvatrucha -jengin jäsen Willy on tullut yhdessä jengipäällikön kanssa ryöstämään siirtolaisia junaan, jossa Sayra matkustaa. Jengielämä on alkanut ahdistaa Willyä ja hän päätyy tekoon, jonka seurauksena hänestä tulee yksi Meksikosta pois pyrkivistä siirtolaisista. Tästä alkaa Sayran ja Willyn yhteinen taival kohti tuntematonta. Jengielämän taaksejättäminen on kuitenkin mahdotonta - se mikä on kerran tatuoinnein ja riitein vahvistettu on ikuista.

 

Parempaa elämää Yhdysvalloissa tavoittelevien keskiamerikkalaisten lähdön syitä valaisee hyvin toimittaja Maija Saaren ja valokuvaaja Meeri Koutaniemen teos Ilopangon vankilan naiset. Kirja kertoo El Salvadorissa sijaitsevan naisvankilan karusta todellisuudesta. Kirjoittaessaan Paholaisen junaa Maija Salmi tapasi siirtolaisten joukossa naisia, jotka olivat olleet tässä maailman pahamaineisimmassa naisvankilassa. Elämä vankilassa on hyvin epäinhimillistä: ahtaus, pilaantunut ruoka ja puutteellinen hygienia ovat jatkuvasti läsnä. Naiset eivät pärjää ilman omaistensa tavara- ja elintarvikelähetyksiä, mutta nekään eivät aina pääse perille.

Kirjassa saavat äänen ja kasvot lukuisat naisvangit. Naisen asema on El Salvadorissa huono. Tuomiot ovat pitkiä ja rikosten tutkinta puutteellista. Monet naisista on tuomittu abortista ja jopa keskenmenosta saattaa saada kymmenien vuosien mittaisen vankeustuomion. Useat naiset ovat joutuneet vankilaan ymmärtämättömyyttään jengien hyväksikäytön seurauksena. Naisten tarinoita lukiessa ymmärtää hyvin, miksi monet riskeeraavat elämänsä ja lähtevät vaaralliselle matkalle.

 

Euroopan rajoilla ja reunamilla

Oleskelulupaehdot ovat kiristyneet Euroopassa suurten turvapaikanhakijavirtojen vuoksi. Vuosittain jopa yli 160 000 ihmistä joutuu lähtemään pois Euroopasta vastoin tahtoaan, vaikka takana olisi useiden vuosien oleskelu maassa, kielitaito, koulutus ja Euroopassa syntyneet ja kasvaneet lapset. Toimittaja Kaisa Viitanen ja valokuvaaja Katja Tähjä ovat haastatelleet ihmisiä, jotka on karkotettu Suomesta ja muista Euroopan maista. Kirjassa Karkotetut - mitä heille tapahtuu? kuullaan 13 karkotetun omaääniset tarinat. Monet niistä ovat todella pysähdyttäviä ja useista tarinoista paistaa toivottomuus. Joidenkin karkotettujen paluuta kotimaahan varjostaa väkivallan pelko. Karkotetuksi joutuminen ei ole kuitenkaan helppoa, vaikka paluuseen ei liittyisikään väkivallan uhkaa. Moni heistä eristäytyy, sillä karkotus koetaan hyvin häpeällisenä. Tämän takia moni suunnitteleekin uutta yritystä päästä takaisin Eurooppaan. Kirjan hieno kuvitus ja karkotettujen oma ääni tuo henkilöt lähelle muistuttaen, että turvapaikanhakijajoukot muodostuvat yksilöistä, joilla kaikilla on oma tarinansa. 

 

Uutiset Välimerellä kaatuneista huterista veneistä ja hukkuneista siirtolaisista ovat olleet viime vuosina valitettavan yleistä sisältöä uutisissa. Hädänalaiset ihmiset ovat valmiita uhraamaan koko omaisuutensa ja vaarantamaan henkensä tavoitellessaan parempaa elämää Euroopassa. Toisten ahdinko on toisten mahdollisuus, ja niinpä jotkut hyötyvät eri puolilla maailmaa tapahtuvista humanitäärisistä kriiseistä. Siirtolaisvirtojen taustalla pyörii valtava ammattirikollisten johtama liiketoiminta, jota kuvataan Andrea Di Nicolan ja Giampaolo Musumecin teoksessa Kuoleman matkatoimisto - ammattina ihmissalakuljetus.

Laittomuudestaan huolimatta salakuljettajien palvelut ovat yhä halutumpia. Kirjassa kuvataan koko salakuljetusprosessi reitteineen ja moninaisine toimintatapoineen. Kertojina ovat ihmissalakuljettajat itse. Lukijalle selviää, että ihmissalakuljetus ei ole mitään pikkurikollisten harjoittamaa toimintaa, vaan miljardibisnestä, joka jää toiseksi vain kansainväliselle huumekaupalle. Viranomaisten näkökulmasta salakuljetusrikollisuuden tekee hankalasti hallittavaksi sen joustavuus, verkostojen laajuus ja alati muuttuvat toteutustavat. Välimerellä liikkuva yksittäinen veneenkuljettaja on vain jäävuoren huippu ja pieni osa koko suurta organisaatiota. Suurimmat voitot käärivät toimintaa pyörittävät suurliikemiehet.

 

Romanikerjäläiset ovat nykyään tavallinen näky kaupunkien katukuvassa. Keitä ovat nämä jalkakäytävien reunoilla kyyhöttävät tai haitaria soittavat ihmiset? Mistä he ovat tulleet? Miten he ovat päätyneet Suomeen? Toimittaja Kimmo Oksasen ja valokuvaaja Heidi Piiroisen teos Ohikuljetut - erään kerjäläisperheen tarina kertoo Helsingissä tapaamansa romanialaisperheen vaiheista.

Tositarinan keskiössä on Mihaela Stoica, 16-vuotiaana Romaniasta Suomeen saapunut tyttö. Eletään helmikuuta vuonna 2008. Mihaela on viimeisillään raskaana ja nukkuu teltassa Herttoniemessä sillan alla yhdessä miehensä Surasin kanssa. He ovat tulleet Suomeen kerjäämään, koska elämä kotimaassa Romaniassa on käynyt mahdottoman vaikeaksi. Kirjan tekijät seurasivat kymmenen vuotta Mihaelan ja hänen sukunsa elämää sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Mihaelan suvun vaiheiden kautta kirja esittelee romanikerjäläisten arkea ja avaa kerjäämisen taustalla olevia syitä. Kirjassa pureudutaan myös Romanian yhteiskuntaan ja kerjäläisten saamaan vastaanottoon eri maissa. Kirjan lukemisen jälkeen kadun varressa kohtaamiaan kerjäläisiä katsoo ehkä hivenen eri tavalla.

 

Pakoon suljetusta valtiosta

Masaji Ishikawa syntyi Japanissa ja eli siellä elämänsä 13 ensimmäistä vuotta. Japanilaisen äidin ja korealaisen isän poika muutti perheineen Japanista Pohjois-Koreaan vuonna 1960. Isän syntyperän takia perhettä oli syrjitty Japanissa, ja lupaukset kaikille toimeentuloa ja riittävää ravintoa tarjoavasta maanpäällisestä paratiisista loivat toivoa paremmasta elämästä.  Usko propagandaan johdatti Masajin perheen lopulta Pohjois-Koreaan. Totuus paljastui kuitenkin jo heti maahan saavuttaessa. Kaikille riittävästä työstä, vauraudesta tai ruoasta ei ollut tietoakaan, vaan köyhyys ja kurjuus oli nähtävillä kaikkialla. Japanilaisina perhe joutui hyljeksityksi myös uudessa kotimaassaan.

Kärsimystä kesti 36 vuotta, kunnes Masaji Ishikawa päätti lopulta paeta. Näistä kärsimysten vuosista syntyi kirja Pako helvetistä: kohtalona Pohjois-Korea, jossa Ishikawa kuvaa elämää mielivaltaisen valtiokoneiston alaisena.

 

Samaa aihetta käsitellään Eunsun Kimin teoksessa Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. 11-vuotias Eunsum Kim viettää kuusi päivää yksin kotona äidin ja siskon ollessa etsimässä ruokaa toisesta kaupungista. Kotona ei ole mitään. Kaikki on myyty. Lopulta äiti ja sisar palaavat kotiin tyhjin käsin. Perheen isä on kuollut nälkään ja lopulta äiti päättää yrittää paeta tyttäriensä kanssa rajan yli Kiinaan. Yritys on epätoivoinen, mutta mitään vaihtoehtoa perhe ei näe.

Äidin ja tytärten pakomatka kestää yhdeksän vuotta. Perhe onnistuu pääsemään Kiinaan, mutta elämä siellä ei ole helppoa. Koska Eunsumilla ja hänen perheellään ei ole mitään, ovat he riippuvaisia kiinalaisten avusta ja helppo hyväksikäytön kohde. Kiinassa pohjoiskorealaisiin suhtaudutaan nuivasti. Myös Eunsum perheineen ilmiannetaan ja he joutuvat palaamaan takaisin Pohjois-Koreaan. Kuin ihmeen kaupalla he kuitenkin onnistuvat pakenemaan toistamiseen. Monien vaiheiden jälkeen perhe onnistuu pakenemaan Kiinasta Mongolian puolelle ja sieltä edelleen Etelä-Koreaan.

 

 

Kirjoittaja: Heidi Pehkonen, Kangasalan kaupunginkirjasto, 2/2019