Kalle Päätalo on luetuimpia kotimaisia kirjailijoita. Omaelämäkerrallisessa tuotannossaan Päätalo kuvasi kokonaisten sukupolvien tuntoja, kuten köyhyyttä, juurettomuutta, maaltapakoa ja kamppailua paremman elämän puolesta. Ritva Ylönen kiteyttää:

”Päätalo tiedosti Iijoki-sarjaa kirjoittaessaan olevansa yksi sadoistatuhansista, jotka maalta muuttaessaan kokivat uudessa elinympäristössään itsensä vieraaksi, ulkopuoliseksi. Viimeistään lukijakirjeiden palaute teki sen hänelle selväksi. Maaseudun tyhjeneminen kaupunkeihin ja maan rajojen ulkopuolelle, suuri muutto, osui kuin tilauksesta Iijoki-sarjan alkuun.” (Ylönen 2017, 228-229)

Monelle Päätalon lukijalle tärkeää on tietty totuudellisuus, vaikka Päätalon tuotanto onkin pääosin luokiteltu kaunokirjallisuudeksi (autofiktioksi), ja vaikka kirjailija on myöntänyt toisinaan muunnelleensa totuutta. Päätalon realistinen kerronta kuitenkin luo vahvan toden tunnun, tunteen omakohtaisesti eletystä ja koetusta työmiehen arjesta.

Tärkeää lukijoille tuntuu olevan myös kansanomaisuus, ”tavallisen kansan” elämän ja olojen kuvaus. Mutta mitä voisi lukea Päätalon jälkeen? Lähihistoriaan sijoittuvaa, realistista kaunokirjallisuutta on paljon, tässä muutama ehdotus.

Laila Hietamies (Hirvisaari)

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaaren) historialliset romaanit voisivat kiinnostaa Päätalon lukijoita. Lehmusten kaupunki- ja Kannas-sarjoissaan Hietamies on kuvannut moniulotteisesti suomalaista lähihistoriaa. Esimerkiksi Kannas-sarjan tapahtumat sijoittuvat Karjalan kannaksella sijaitsevaan pieneen Suontaan kylään. Mukaan mahtuu monenlaisia ihmiskohtaloita ja historian vaiheita vuodesta 1925 vuoteen 1945.

Pirjo Tuominen

Historiallisissa romaaneissaan Pirjo Tuominen kuvaa (mm.) kotiseutuaan Satakuntaa. Esimerkiksi romaanisarja, johon kuuluu Itkevät syvät vedet (2001), Sillat yli joen (2002) Kultavainiot (2003) ja Maan nälkä (2007), voisi kiinnostaa myös Päätalon lukijoita. Lähihistoriaan sijoittuvassa sarjassa Tuominen kuvaa kotiseutunsa Satakunnan ja sen ihmisten vaiheita yhteiskunnallisten murrosten keskellä.

Riitta Latvala

Taivaanrantojen maalari on historiallinen romaani ammattimaalarin ja hänen perheensä vaiheista. Jaakko Toivola saapuu vuonna 1919 valkoiselta Pohjanmaalta keskelle kapinan hävinneiden punaisten Helsinkiä. Orpo huutolaispoika pääsee toteuttamaan unelmaansa Ateneumin maalauskursseille, mutta myös punainen aate alkaa kiinnostaa. Jaakko rakastuu Mandiin, ja tuore aviopari alkaa haaveilla muutosta Leningradiin. Eletään pula-ajan pahimpia vuosia, ja leipä käy vähiin kasvavalle perheelle.

Romaanissa Sodan jälkeen sarastus Latvala kuvaa Suomen nousua sodan jälkeen. Rauhan aikana kaikesta on pulaa. Lapsia syntyy paljon, ja monen elämän perustuksia järkyttävät yhä sota-aikana koetut kauheudet. Mandista on tullut yksinhuoltaja, joka yrittää selviytyä arjesta, mutta jaksaa silti auttaa muita.

Pertti Saarelainen: Yhdeksän henkeä

Romaanissaan Yhdeksän henkeä Pertti Saarelainen kuvaa kahden koulupojan kesäkokemuksia 1940-luvulla, sotien jälkeen.  Romaanin nostalgisesti kuvatussa maailmassa ei ollut sähkövaloa, vedet olivat puhtaita ja kalaisia, riistaa riitti ja kulkija sai helposti yösijan. Tuossa maailmassa luotettiin kanssaihmisiin, eikä ovia tarvinnut lukita öisin. Ihmiset auttoivat toisiaan talkootöissä ja iloitsivat yhdessä pienistäkin asioista.

Karo Hämäläinen: Yksin

Yksin on romaani legendaarisesta Paavo Nurmesta, hänen elämänvaiheistaan, toiveistaan ja peloistaan. Pystyikö Paavo Nurmi mihin tahansa? Hämäläisen romaani kuvaa aluksi Nurmen ankeaa lapsuutta Turussa ja etenee tämän nuoruuteen ja ensimmäisiin juoksuharjoituksiin ja kilpailuihin. Vähitellen Nurmi osoittautuu erityisen lahjakkaaksi juoksijaksi ja saa mahdollisuuden kehittyä maajoukkuetasolle. Menestyksestään huolimatta Nurmi erakoituu ja katkeroituu.

Nykyihmisen tuntojen tulkit?

Löytyykö nuoremmille sukupolville yhteisiä kertomuksia? Ehkäpä yksi sellainen voisi olla Vilja-Tuulia Huotarisen Niin kuin minä heidät näin, jonka kiihkeät tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle yhden koulurakennuksen sisään. Romaanissa joutuvat törmäyskurssille opettajat ja teinit, samoin kuin ihmisten salaisuudet ja haudatut muistot vuosienkin takaa.

Vai olisiko sellainen Sami Majalan Ei ketään meidän jälkeemme? Teosta on kuvailtu romaaniksi erään elämäntavan alasajosta, yhteisöstä joka hukkaa yhteisen kertomuksensa. Majala kuvaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä modernia ihmistä, ostoskeskuksissa viihtyvää ja kuviin kadonnutta sukupolvea.

Vai olisiko se sittenkin Marko Pulkkisen Syntax Error, hervottoman humoristinen kuvaus 2010-luvun huomionkipeydestä ja menestyksen nälästä – joka voi johtaa someraivon kautta perikatoon.

On mielenkiintoista pohtia Päätalon aikalaisten ja nykynuorten sukupolvikokemuksia. Nyky-Suomeakin leimaa väestön maaltamuutto ja asutuksen keskittyminen suuriin kasvukeskuksiin, mutta toisaalta ihmisten kokemusmaailma on pirstoutunut: on monenlaisia elämäntyylejä, muoteja, ammatillisia polkuja, kulttuuritaustoja… Yhtenäiskulttuurin aika on ohi, joten kertomuksetkin ovat vääjäämättä moninaisia.

Marjo Kylmänen, Parkanon kaupunginkirjasto 11/2019

 Suosittelemme myös

• Autofiktio - pääosassa kirjailija
• Kohtaamisissa Kalle Päätalosta elämänkerran kirjoittanut kirjallisuudentutkija Ritva Ylönen